Voihan väsymys

Vappuaattona lensin paikasta toiseen. Oli terapia, lapsen koulussa kaksi palaveria (joissa joutui keskittymään, olemaan sosiaalinen sekä älykäs), lasten harrastukset, pakko-ostostentekoa ja lopulta kahdet kekkerit. Kokoonnuimme kolmen perheen kesken (muut perheet olivat 1+1-muotoa, joten meitä oli yhteensä 8) nauttimaan itse koottavia pizzoja ja simaa. Lapseni myös diskoilivat toisen perheen äidin kanssa keittiössä, mikä oli tavattoman kivaa. Totesin taas kerran, miten mukavaa on kokoontua perheittäin, kun sekä lapsilla että aikuisilla on seuraa. Totesin taas kerran, että teemme sitä kovin harvoin.

Toisiin pirskeisiin menin yksin. Siellä oli vain aikuisia, joista suurin osa taisi olla 10 vuotta itseäni nuorempia ja entuudestaan tuntemattomia. Tunnelma oli kuitenkin hyvä ja minulla oli muutama tuttu, joiden kanssa jutella. En ollut niin sosiaalisella päällä, että olisin juuri tehnyt tuttavuutta uusien ihmisten kanssa. Tunsin itseni myös rumaksi, kuten melko usein muutenkin. Nautin kaksi kertaa 16 cl viiniä ja paljon vettä. Lähdin bussille Tuhkimo-aikaan.

Pysäkillä oli iso lauma lukioikäisiä nuoria vaihtelevassa humalatilassa. Yksi pojista tuntui hokevan veistiä ja hahmotin, että se oli känniin viittaava adjektiivi. Bussissa sain veistille selityksen. Poika kertoi lähtevänsä vaihto-oppilaaksi Utahiin mormonialueelle. Mormonit kun eivät käytä nikotiinia, alkoholia, huumeita tai kofeiinia eivätkä harrasta esiaviollista seksiä, hän aikoo olla koko kesän wasted. Utahissa kun ei olla wasted. Valitettavasti ymmärsin tuota logiikkaa ja olisin mahdollisesti itse ajatellut samansuuntaisesti tuossa iässä, jos vanhemmillani olisi ollut rahaa lähettää minut vaihto-oppilaaksi. Mutta jokseenkin masentava on suomalainen humalahakuinen alkoholikulttuuri ja se omaksutaan nuorena. Sanovat sentään, että tilanne on hissuksiin muuttunut paremmaksi omaan nuoruuteeni verrattuna, joten lohduttelen itseäni sillä.

Rakas oirepäiväkirja, tuntuu että liikutun suhteettoman paljon asioista. Nuorena synkeästi inhoamani Alphavillen Forever Young herkisti jälkimmäisissä pirskeissä, kun sen esitti nuori mies akustisine kitaroineen. Lapsen palaverissa kasvoja ja ääntä oli vaikeaa hallita, kun puhuimme hänen tulostaan eläkeikään vuoden kuluttua. En pysty laulamaan mitään tunteikkaampaa, kun ääneni sortuu. Yhtenään kohtaan aineistoa, joka saa elimistöni holtittomaan liikutuksen tilaan. Se on häiritsevää enkä osaa suhtautua siihen kovin hyvin.

Nyt istun koneen ääressä, koska on pari tärkeää tehtävää suoritettavana. Väsyttää. Teen ne. Ihan kohta. Väsyttää. Väsyttää. Unirytmini meni taas poskelleen ja saattaa olla, että alkoholi tuottaa taas enemmän alakuloa kuin kokisin ilman. Alkoholia vain iloon, muista nyt se.