Kadonneen viikon jäljillä

Viikko katosi jonnekin. En oikein tiedä, mitä tapahtui. Listallani oli muutamia mukavankokoisia tehtäviä, mutta en toimittanut niistä ensimmäistäkään. Odottelin viestejä työpaikasta ja lopulta sainkin sellaisen. Kuulin päätyneeni ensimmäiselle varasijalle. Seuraavana päivänä sain tiedon, että valittu ottaa tehtävän vastaan eikä minulle ole työtä tarjolla tällä erää. Valinnalle oli hyvät perusteet, joten en ollut pahoillani, mutta sisälleni jäi paljon levotonta energiaa, kun mitään haastattelua tai opetusnäytettä ei tullutkaan. En pystynyt kanavoimaan sitä haluamiini tehtäviin, sen sijaan tarkastelin ruokavaliota ja säädin sitä. Pyöräilin. Ja aloin miettiä, pitäisikö pitää vapaapäiviä yrittämisestä, josko sitten yrittämispäivinä onnistuisin tekemäänkin jotain enkä vain tuskittelisi päivästä toiseen.

Voisin vapaapäivinä käydä seikkailemassa ulkona. Olen kaivannut metsään jo vuosia, mutta en ole saanut aikaiseksi mennä, vaikka sellaisia on alle puolen tunnin bussi- tai pyörämatkan takana. Olen kaivannut taidenäyttelyitä ja konsertteja, epätavallisia iltapäiväelokuvia.

Mikään muu ei pakota minua jumittamaan paikoillani kuin minä itse. Minulla on normaalin työpäivän verran vapaata aikaa, kun lapset ovat mestoissaan. Lisäksi puoliso kyllä selviytyy lasten kanssa aina tarvittaessa. Onneksi sentään käyn kirjoitustreffeillä ystävän kanssa. Viime viikolla meillä oli esteitä, joten en saanut aikaiseksi lähteä omin tuumin. Vein kyllä itseni lounaalle terapian jälkeen ja sen jälkeen pyöräilin mielenkiintoisimpia rantareittejä. Tänään pyöräilin liikuntaa harrastamaan. Paluumatka oli melko nahkea, kun olin huolella jo väsytetty. Silti fillarin selässä tuntui vahvalta ja vapaalta. Sade oli pessyt ilman puhtaasti, itse olin suojassa sadepuvun sisuksissa.

Tunnen itseni tasapainoiseksi, kun vertaan aiempaan depisminään. En ole liian impulsiivinen tai aggressiivinen. En kännää ja sekoile humalassa. Jaksan enimmäkseen asetella sanojani järkevästi. Tällä viikolla olen onnistunut kääntämään ärtymystä neutraaliksi tai positiiviseksi melko hyvin. Olen ollut usein ärtynyt depiksessä ja mielestäni lasten reagoinnissa se näkyy myrtsiytenä ja negatiivisuutena. Voin korjata tilannetta. En halua mitään pienoishelvettejä tai -himputteja kotiini. Haluan, että täällä voi jokainen elää rauhassa ja perustila on neutraali tai positiivinen. Liiallinen tiuskiminen ja rähjäys on järjetöntä ja turhaa elämän tuhlaamista. Saman energian voi käyttää johonkin järkeväänkin, esimerkiksi sellaiseen suhtautumiseen, joka ei syö kaikkien voimavaroja.

Osallistuin myös erääseen skypepalaveriin. Pitkään kollegan kanssa väsäilemäni hanke ilmeisesti kaatuu. Kaksi kuukautta sitten olisin ajatellut, että mokaan kaiken, mikään ei onnistu, ei tipu duunia, hankkeet ovat tuomittuja kaatumaan... Nyt tarkastelin viileästi asioita ja totesin, että kaatumiselle on hyvät perustelut. Sitä paitsi emme ehkä joudu luopumaan kaikesta, vaan saamme todennäköisesti tehdyt työt sovitetuksi toisenlaisiin kehyksiin.

Kirjoitettuani tämän on ilmeistä, että viikko ei vain kadonnut johonkin, vaan olen myös tehnyt asioita. Tuntuu vain siltä, että aikani valuu viemäristä alas.

Öisin olen törmännyt uuteen esteeseen. Mietin vuoteessa lojuessani usein erilaisia juonikulkuja, dialogeja, tapahtumia - kirjoitan siis fiktiota päässäni. Nyt jokainen orastava juonikulku tuntui inhottavalta, triviaalilta, tympeältä, kuluneelta, teennäiseltä, pinnalliselta tai muulta vastaavalta. Minun on vaikeaa lukea kirjoja, koska niin monet juonikulut ilskottavat ja stressaavat, mutta nytkö se jo koskee omiakin tarinoitani? Ja minä kun olin kuvitellut, että voisin noita joskus vaikka kirjoittaa tekstiksikin. Ei taida onnistua, kun itsensensuuri näköjään estää niiden ajattelemisenkin.

Maailmahan on jo valmiiksi väärällään kirjoja, joten en ole huolissani. Mutta kirjoittamiseen pätee sama kuin puhumiseen. Jos minulle on pakottavaa sanottavaa, haluan pystyä sanomaan sen. On selvää, että jotkin asiat pystyy sanomaan taiteen kautta paremmin kuin minkään muun.