Flegmaticus maximus

Sunnuntai

Bloggaustauko yllätti, en ollut yhtään ajatellut tällaista. Kaiketi ikuiselta tuntuva flunssa on vaikuttanut ja sekin, että vietimme syyslomaa viime viikon. Kuopus on aika intensiivinen enkä häntä kokopäiväisesti hoitaessani välttämättä jaksa juuri muuta. Kävimme ostamassa hänelle talvivaatteita alkuviikosta ja sain toistella itselleni, ettei lapsen vaatteiden tarvitse olla minun makuuni. On mukavinta, kun puoliso hoitaa vaateostoksia, koska hän ei stressaa hintaa. Huomaa hyvin, kumpi on köyhästä perheestä. Lisäksi stressaan sitä, että kaikki tuntuu tulevan Kiinasta!

Loppuviikosta olimme kuopuksen kanssa peräti kolmen yön yökylässä ystävillä. Uhmasimme kolmen päivän sääntöä siis, mutta mielestäni onnistuneesti. Lapsilla oli toisistaan seuraa ja meillä aikuisilla toisistamme. Sain myös vetäytyä. On tärkeää, että asioita ei haudota hampaankolossa, vaan on olo, että kaikki järjestyy puhumalla. Jaamme tiedon, että olemme hyvisten puolella kaikki neljä.

Ei-omissa nurkissa kotitalouspuuhailu tuottaa erikoisia tunnehaamuja, vaikka se on myös mukavaa, mielenrauhaa ylläpitävää ja mielekästä. Koin lapsena ja nuorena olevani hyvin hidas ja kömpelö, vaikka osasin tehdä vertaisjoukkoa enemmän monenlaisia taloustöitä ja minulla oli kavereitani huomattavasti paljon parempi tuntuma esimerkiksi ruoanlaittoon ja leivontaan. Vaikka en ole maailman näppärin ja nopein, saan aikaan kaikenlaista hyvää aivan siedettävässä ajassa. Noihin aikoihin sekalaiset talousihmenaiset kokivat usein tarpeelliseksi nälviä ja nöyryyttää hitaampaa ja epävarmempaa reviirille tulijaa. Kotona en ollut edes epävarma, mutta muiden nurkissa sain aina pelätä, että tavarat menevät väärille paikoille tai sotken juuri sen hienon juhlaesiliinan (sic), hajotan jotain, sotken valkoisen keittömaton tai muuta vastaavaa. Osalla ihmisistä on hyvin jäykkiä sääntöjä, miten huushollissa sopii toimia eivätkä kirjoittamattomien lakien vaalijat ole aina lempeitä olentoja.

Voi myös olla, että olin ärsyttävä besserwisser kotitalousihmeiden mielestä, minkä takia nämä kokivat tarvetta näpäyttelyyn. Minulla oli tehokkaasti kaikenlaista tietoa imevät aivot ja omaksuttu tieto valahti ulos suustani hallitsemattomasti assosiaatioiden voimasta. Se ominaisuus tuotti ällistyttävät määrät inhoa ja nöyryyttämisen tarvetta lajitovereissa. Sain niin paljon henkisesti turpaan, että opin kuuntelemaan enemmän kuin puhumaan ja edelleen useimpien kanssa kuuntelen enemmän kuin puhun. Se on ihan hyvä asia. Tosin on niitäkin ihmisiä, joiden seurassa puhkean puhumaan täysin vapautuneesti. Sekin on hyvä. Toisinaan kaipaan alkoholia puhehanojen avaamiseen. Se ei ole hyvä. Mutta se auttaa keskittymään tasapuolisemmin itseen ja muihin paitsi sitten, kun annostelu pettää eikä pysty keskittymään juuri mihinkään ja kaikesta tulee tylsää. Se olkoon oma tarinansa.

Missään tapauksessa kyläpaikka ei kuulu tuohon jäykistelyosastoon. Kroonistunut stressi vain tuo noita ikivanhoja tunteita mielen pintaan ja niitä saa olla päästelemässä pois. En edes hoksannut asiaa ennen kuin nyt. Tunteet tai niiden käsittely eivät aina ole järin sanallista toimintaa. Vanhojen tunteiden haamut eivät ole kovin voimakkaita, mutta pienikin lisäkuormitus nykytilassa hidastaa ja kääntää sisäänpäin jonkin verran. Joskus mietin, onko edessä täydellisen sulkeutunut katatonia, jos stressi kasvaa tietyn rajan yli, mutta toistaiseksi perusliikkumiskyky on sentään säilynyt. (No niin. Liioitteluhuumori auttaa usein.)

Ystävällinen ympäristö ehkä onkin juuri oivallinen haamujen poispäästelyyn. Siellä ne nyt nousevat kohti avaruuden tyhjiötä. Poksahtavat ja jättävät jälkeensä muutaman vesitipan matkaamaan pitkin loputonta maailmankaikkeutta.

Maanantai

Havahduin eilen illalla siihen, että luennoin tiistaiaamuna eikä luentoni ole vielä juuri missään kuosissa. Aihe on umpituttu ja olen vastaavantapaisia luentoja pitänyt aiemminkin, mutta puolentoista tunnin tiukka paketti vaatii silti vääntämistä. En jaksanut eilen tehdä oikeastaan yhtään mitään, jos reissupyykkien lappamista pesukoneeseen ja kuivaustelineelle ei lasketa. Katselin televisiosta sekalaisia asioita ja pelasin monotonista FB-peliä ja seurustelin vähän perheen kanssa, mutta en jaksanut edes käydä ulkona katsomassa päivänpaistetta.

Viikon kuluttua menemme vammaisperhekurssille ja hermostuttaa, sillä kurssipaikka on kokematon meidän problematiikkaamme liittyvien asioiden kurssittamisessa. Kelan kilpailutuksessa tämä oli yhtäkkiä putkahtanut tarjontaan. Vertaisten kokemukset paikan kursseista ovat olleet kehnoja, eikä perusasioitakaan välttämättä ole osattu toteuttaa. Viisi päivää huoletonta täysihoitoa kuitenkin saamme, jos emme muuta. Toivon tosin, että vammaton kuopus saisi osaavaa ammattilais- ja vertaistukea, tilaa käsitellä asioita, joita ikätoverit eivät tavallisesti kohtaa. Me muut olemme sitä onneksi saaneet jo paljon. Yritän olla stressaamatta etukäteen - siellä paikan päällä ehtii kyllä.

Eilinen maailmankaikkeuskela on muuten tyypillinen. Olen aika ajoin mielikuvaharjoituksissa päästänyt raskaita ajatuksia pois rintalastaa painamasta. Mutta mitä! Mielikuvassa tulee huoli ja ahdistus, että murheet vaeltavat pitkin kotia ja asettuvat muihin perheenjäseniin. Tai jos ne pääsevät ikkunanraosta ulos, pilaavat oravan päivän ikävällä tavalla eikä tiaisellakaan ole kivaa. Siispä ne nousevat suoraan ylös, läpi ilmakehien ja avaruuteen asti. Tyhjiössä poksahtavat ja muuttuvat haitattomiksi aineiksi. Olen ehkä varajeesus, mutta en aina pysty pääsemään irti muiden hyvinvointiin liittyvistä huolista edes täysin vapaassa mielikuvittelussa. Mielikuvaharjoituksissa usein metaforia ajatellaan konkreettisina, joten vaikka tiedän, etteivät tunteeni ole ilmassa kulkevia möykkysiä, vaan keskushermostoni toimintaa, mielikuvaharjoituksessa uskon hetkellisesti toisin. Kuvittelun aikana möykkyset noudattavat möykkysääntöjä eivätkä keskushermoston toimintaperiaatteita.

Luentokeikka on muuten hyväntekeväisyyttä. Luennoin vammaisuuteen liittyvistä tuntemistani aiheista toisinaan vain levittääkseni tietoa sekä herättääkseni ajatuksia ja asenteiden uudelleenjärjestelytarpeita. Tosin pyysin luentosarjan vakiopettajalta polttoainekorvausta, eli pullakahveja. Me fillaristit olemme huumorivitsailevia ihmisiä.