Minä ja depressioni Lievestuoreen leirintäalueella

P: Hei, olen Puoli ja minulla on depressio.

D: Hei Puoli! Miksi ajattelet että sinulla on minut eikä toisin päin?

P: Aina sinä haluat viimeisen sanan.

D: Aina minä saan sen.

Tätä depressioasiaa ei ole katsottu loppuun asti, joten en usko tuohon viimeiseen sanaan vielä. Luultavasti perinpohjaisen auktoriteettivastaisena ihmisenä pihisen kuolinvuoteellakin vastaan, mikäli en sitä ennen ole vielä saanut Deetä isommin sulamaan ja vapauttamaan itseensä sitomia voimavaroja. Depressio on kuin käänteinen napajäätikkö, joka varastoi itseensä happea, puhdasta energiaa ja muuta elämiselle tarpeellista.

Moni meistä deeläisistä saattaa joskus miettiä Winston Churchillia ja hänen "mustaa koiraansa". Tuottavan elämän eläminen on siis mahdollista myös depression kanssa tasapainotellessa eikä tämän taudin takia ole syytä heittää kirvestä kaivoon, vaikka juuri taudin takia se tuntuukin niin usein ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. Eikä tätä pidä ajatella D:n ehdottamalla tavalla, osoituksena perinpohjaisesta huonoudesta, kun ei veny Churchillin suorituksiin. (Jostain syystä Churchillin itkuherkkyys on myös lohdullinen ajatus.)

Olen tänään kirjoittanut kirja-arviota ja säätänyt esipuhetta, eli jonkinlainen työskentely on mahdollista. 8 tuntia päivässä ei näytä realistiselta tavoitteelta tällä erää, mutta muutama tunti menee useimpina päivinä, satunnaisina päivinä enemmänkin. Mielessäni on alkanut elää kirja depressiosta. Kirjoja depressiosta on maailma väärällään ja kaikki ovat parempia kuin minun mahdollinen tekeleeni, kertoo D. minulle, joten sen mielestä ei ole syytä yrittääkään. Jos kuitenkin keksin jonkin omaperäisen lähestymistavan, joka tuntuu toimivalta, kirjoitan. Haaveena on muutenkin kirjoittaa depressiota ulos, pois itsestäni ja keskuksestani, saada siihen etäisyyttä ja suhteellisuudentajua. On mahdollista, että siitä syntyy jotain laajemmin kiinnostavaa, mutta on mahdollista, ettei synny.

Muutama päivä sitten kuuntelin Bachin Magnificatia bussissa ja itkin, koska se oli niin kaunista. D. alkoi kertoilla minulle, että kuolen pian enkä ole saanut mitään aikaiseksi. Magnificat sopisi hautajaisiini musiikiksi ja minun olisi syytä kertoa se kaikille ennen kuin on liian myöhäistä. Kuolemafantasioitahan tässä kaivattiinkin! Tietysti kuka tahansa voi kuolla milloin tahansa noin karkeasti ottaen, mutta minulla ei liene sen kummempaa riskiä kuin ikätovereilla keskimäärin. Ikääntyminen tekee kuolevaisen olon ja tuo näitä elämättömän elämän teemoja mieleen uudella voimalla. Parhaat työvuoteni menetän depression syöverissä, kertoo depressioni. Onneksi voin nostaa mieleeni televisiossa aikapäiviä sitten näkemääni kuvaa Tyyni Tuuliosta hyvin vanhana kirjoittamassa luonteenomaista pientä käsialaansa. Jokin teos tai käännös on hänellä siinä tekeillä ja muistikuvassa sittemmin edesmennyt isäni kommentoi jotain tekstin koosta ja Tuulion kyvyistä, joita vanhuus ei heikennä. Sekin lohduttaa. 

Ei ole pakko tehdä suurtekoja, voi tehdä myös pientekoja. En kuitenkaan pysty yksinäni pelastamaan maailmaa, koska oikeassa elämässä ei ole sellaista kuin fantasiaseikkailuissa, kuten suunnilleen jokaisessa Doctor Whon jaksossa, joissa maailma aina pelastetaan milloin miltäkin vääjäämättömän oloiselta tuholta. Voin kuitenkin taistella hyvisten puolella sen verran kuin jaksan, koska luovuttaakaan en voi. Kunhan et vain aiheuttaisi pahaa enemmän kuin hyvää. Eikö tunarin olisi kuitenkin turvallisempaa vain olla tekemättä mitään, kommentoi ystäväni D.

Depressio, jotain rotia nyt.