Tiedän paikan ihanan

Sain vihdoin kunnolla otetuksi kiinni iltojeni vaikeuksista. Siitä, miksi en suostu menemään nukkumaan, vaan valvon aina siihen asti, että ihan varmasti nukahdan pian. Pelkään, että asetuttuani vuoteeseen ja sammutettuani valot ahdistus ja häpeä käyvät kimppuuni vimmattuina, pidäkkeettöminä luonnonvoimina. Raivotautiset raatelijat tulevat kuin kutsusta enkä osaa puolustautua. Eivät ne läheskään aina tule, mutta aina niitä pelkään. On kai tämä asia ollut tiedossa jo pitkään, mutta olen ollut haluton tarttumaan siihen. Mieluummin olen valvonut vielä vähän, vielä vähän.

Muistan sellaisia iltoja ja öitä jo lapsuusasjoilta. Häpeä ja ahdistus yhdessä tai erikseen pakottivat pysymään hereillä ja iskivät yhä uudestaan. Parempi oli pitää valoa päällä ja lukea kirjaa. Kirjasta säteili turvapiiri ympärilleni. Nykyään puoliso valittaa, jos käytän valoa lukeakseni. Pyydän häntä asettelemaan t-paidan silmilleen, mutta en silti viitsi kovin usein häiritä. Hän kuitenkin herää aikaisin, hoitelee omien aamutoimiensa ohella lapset kouluun ja keittää kahvit. Lukemalla usein pystyy saavuttamaan sellaisen hyvän unisuuden tilan ja kun itse on vielä kirjan maailmassa, omat häirikköni eivät pääse karkottamaan unta.

Puhuin terapiassa tästä ja terapeutti kääri hihat ja alkoi hommiin. Teimme mielikuvaharjoituksen, jossa loin itselleni turvapaikan. Minulla oli joskus aikoinaan mielikuvaturvapaikka ja käyttelinkin sitä ahkerasti, mutta sitten mokasin ja päästin mielikuvaseikkailuillani sinne muita ihmisiä ja paikka meni pilalle. Äh. Ehkä se ei muutenkaan toimisi nyt enkä saisi siihen liitetyksi turvaa, rauhaa ja ikioman paikan tunnetta. Loin uuden paikan. Tulin terapiasta pois hymyillen ja hartiat rentoina, näkökenttä laajempana. Illalla tai oikeastaan milloin vain haluan saan mennä paikkaani eikä kukaan voi ottaa sitä minulta pois eikä ängetä sinne sotkemaan asioitani tai tallomaan tunteitani ja tarpeitani.

Myös sellainen tietoisen läsnäolon (mindfulness-) harjoitus on auttanut, jossa otetaan keskittymistuki hengityksestä ja etäännytään päässä riehuvasta ajatusten sekamelskasta. Ajatukset ja tunteet voivat olla vaikkapa kulkuvälineitä ja itse vetäydyn tarkkailemaan niiden muodostamaa liikennettä. Annan niiden huristella, saatan myös tarkastella niitä hieman tarkemmin (hyväksyvästi) ja antaa niiden jatkaa matkaa. Ruuhka, kaaos ja meteli rauhoittuvat, kun vain katselen niitä etäältä, sivustaseuraajana. Usein likenneruuhka on lopulta enemmänkin kuin virtaava vesi, jossa uiskentelee kaloja muina kaloina ja jokin vesikasvi liekkuu. Olo on kummasti rauhoittunut, ahdistus etääntynyt. Eilen illalla mielikuvassani ahdistus-häpeä olivat puna-oranssi kuorma-auto, joka yritti jyrätä muita kulkijoita. Siihen oli maalattu hävittäjätyyliset hainhampaatkin.

Punainen on hyvä, dynaaminen, energinen väri todellisuudessa, mutta mielikuvissani se usein edustaa tulehdusta. Depressio eri piirteineen on kuin keskushermostoon asettuneiden tulehduspesäkkeiden kokonaisuus. Usein, kun mielessäni lähestyn tiettyjä alueita, niistä tulee kipusignaaleja samaan tapaan kuin tulehtuneista lihaksista, haavoista tms.

Uskon, että tuolla tulehdukselle voi tehdä jotain ja uskoa parantaa se, että vanhat lääkkeeni, etenkin musiikki, ovat tulossa takaisin. Saatan toistella tätä asiaa, mutta olen todella onnellinen tästä melko vähäisestäkin musiikkiin hakeutumisen kyvystä, koska se tuntuu niin terveeltä ja tervehdyttävältä. Monenlainen taide auttaa minua, jos vain pystyn sitä käyttämään. Depression ja stressin riehuessa en kuitenkaan usein kestä niitä tunteita, joita taide saa minut tuntemaan.

Terapeutti antoi vinkkejä myös kuvalliseen työskentelyyn. Ehkä vielä joskus kuvantekokykykin palautuu. Yritykset ovat olleet surkeita löpsähdyksiä vuosikaudet, mutta valokuvaamalla ja valokuvia manipuloimalla voisin saada otetta kuvantekoon. Tarvitsisin valtavasti harjoittelua, jos mielisin saada vanhan tuntuman edes jotenkin mallilleen, mutta ei pidä jäädä jumittamaan siihen, etten osaa enää mitään. Ideat ja silmä ovat kuitenkin tärkeimmät ja menetelmät sen mukaan, miten hyvin käsi kulloinkin tottelee ajatusta. Eikä tarvitse tulla mitään ihmeellisen hienoa, kun vain itselleni sitä kuitenkin teen.

Aivot eivät edelleenkään suostu työskentelyyn ja tämä alkaa tuntua turhauttavalta. Kipusignaalit alkavat heti, kun ajatus siirtyy työn alueelle. Auttaisikohan kylmähoito, kun se usein auttaa inflammaation kourissa räytyviin lihaksiin. Jäitä hattuun ja menoksi.