Tuntuu pahalta enkä keksi, miksi. Oli hyvä päivä. Kävin treenaamassa, tein vähän töitä ystävän kanssa, hoitelin juoksevia asioita, sain vihdoin varatuksi hammaslääkärin - aika on jo maanantaina, aurinko paistoi, kuuntelin musiikkia. Lasten parissa meni mukavasti ja ehdin jutella hiukan molempien kanssa. Puoliso meni baariin kaverien kanssa ja sekin on erittäin okei.
Rintalastan kohdalla painaa ja puristaa, se tarkoittaa ahdistusta. En jaksaisi ottaa ahdistuslääkettä. Se auttaa minua vain pahimmassa, kun ei pysty olemaan oikein mitenkään päin eikä tekemään mitään. Tällaisessa ahdistuksessa se tekee väsyneen ja kyvyttömän olon, mutta ahdistus pysyy.
Netin ihmemaailmassa törmäsin äskettäin kahteen erityisen rasittavaan besserwisseriin. Rasittavia besserwissereitä riittää netissä aivan loputtomasti, mutta kaiketi nämä neropatit osuivat jotenkin hankalaan rakoon. Yksi oli joku vammaton, terve ihminen, joka katsoi omistavansa oikean totuuden siitä, millainen huumori on hyvän maun mukaista sairauteen x liittyen ja mikä haittaa x-ryhmään kuuluvia ihmisiä. Toinen kertoi suurella varmuudella tavanomaisia typeryyksiä laihduttamisesta eikä antanut lääketieteellisten faktojen häiritä näkemyksiään. Hän täytti keskustelutilan käsillä olevaan asiaan liittymättömällä höpötyksellä. Jos en olisi kommentoinut mitenkään, hän olisi ehkä jättänyt areenan avoimemmaksi. Mutta voiko aina vaieta ja selittää omaa hiljaisuuttaan trollien syöttämisen teorialla? Vaikeneminen voi myös vahvistaa trollien sanomaa. Väitteet ovat varmaankin tosia, jos kukaan ei väitä vastaan? Trollien syöttämättömyydelle on hetkensä, mutta on myös hetkiä, jolloin vaikeneminen on epäeettistä. Tiedä sitten, miten luotettavasti erottaa nämä toisistaan.
Molemmista tuli suurta uupumusta, vaikka en investoinut kumpaakaan paljon energiaa, saati sanoja. Eivät nämä tuntemattomat hölmöilijät kuulu minun tontilleni, mutta toimivat muistutuksena siitä, miten itsevarmasti ja vailla itsereflektion häivää jotkut näköjään voivat tulla kertomaan suuria totuuksiaan aiheista, joihin heillä ei ole asiantuntemukseen tai kokemukseen perustuvaa tuntumaa. Ja aina löytyy niitä, jotka hurraavat näille totuuden torville, koska kokevat, että näiden DIY-totuudet resonoivat mukavasti valmiiksi sisuksissa olevien fiilisten, kuvitelmien tai ennakkoluulojen kanssa. Kun jokin tuntuu niin ihanan todelta, varmaankin kaikki näkemykselle vastakkainen tutkimusperäinen tieto on virheellistä?
Tällainen tunnereaktio netin tuntemattomien besserwisserien takia (joita todellakin on netissä järisyttäviä määriä aukomassa päätään milloin mistäkin asiasta, se tuli selväksi jo 90-luvun alkupuolella, jolloin luultavasti itsekin syyllistyin sentyyppiseen toimintaan) on ahdistuksen oire eikä syy. Ei ole parin melko harmittoman oloisen nobodyn syy, että tuntuu toivottomalta tässä maailmassa, joka tuntuu uppoavan yhä syvemmälle kollektiiviseen hulluuteen. Maailmalla ei ole edes diagnoosia, saati sairaudentuntoa tai kuntoutumispyrkimyksiä toisin kuin meillä B-todistuksen haltijoilla.
Yritän olla sortumatta tuohon Weltschmerz-tunnemöykkyyn, joka on ollut minussa niin kauan kuin muistan, mutta sieltä se laahustaa mieleeni kuin Mörkö, kun hetkeksi vartiossa uinahdetaan. 70-luvulla meillä oli ydinaseet, nälänhädät, Vietnamin sota, saasteet ja muut valtavat voimat. 2000-luvulla meillä vasta onkin saasteet, ympäristökatastrofit ja epäreilusti eri alueiden ja ihmisryhmien välillä jakautuneet resurssit, tuhovoimaiset kristityt ja muslimifundamentalistit, äärioikeisto ja superkapitalismi. Riiston, väärinkäytön ja alistamisen verkosto on kattavampi kuin koskaan. Mikään lapsena kokemani ahdistus ei estänyt tilannetta kehittymästä huonompaan suuntaan eikä ahdistus auta nytkään mitään, tekee vain toimintakyvyttömäksi.
Mitä järkeä on edes yrittää räpeltää, kun maailma on niin täynnä paskaa?
Tuohon kysymykseen ei ole sellaista vastausta, jota ahdistus-masennus ei ampuisi alas. Ainoa vastaus on vastakysymys: mikä olisi vaihtoehto. Pitääkö alkaa kyyniseksi paskaksi tai opportunistipaskaksi, vai muuttuisiko kuitenkin lannoitteeksi vasta siinä vaiheessa, kun henki ei enää pihise. Epäilen, että tällä mielen rakenteella ei ole muita vaihtoehtoja. Onneksi muunlaisilla mielen rakenteilla varmasti on.
Miksi minun pitää välittää kaikesta niin paljon? Enkö voi olla vain piittaamatta asioista, jotka eivät suoraan minulle kuulu? Tätä on eri aikoina lapsesta saakka kysytty minulta ja itsekin olen kysynyt sitä itseltäni monenlaisissa sävyissä. Jos en välittäisi, olisi paljon helpompaa. Vaikeavammaisen lapsen syntymä sitoi niin valtavasti välittämisvoimaani, että elämän fokus oli jonkin aikaa hyvin selvä eikä tarvinnut miettiä priorisointia, kun voimaa ei ollut juuri muuhun kuin tunnista toiseen selviytymiseen. (Se ei tosin ollut helppoa.) Nyt on muullekin tilaa kuin vanhemmuudelle ja omaishoitajuudelle ja välittämisenergia on jo hyväsen aikaa ottanut kohteekseen muutakin kuin lähimmän perheen.
Olisiko niin, että jos pystyn fokusoitumaan uudelleen, voin saada jotain järkevää aikaan? Jos taas olen hajanaisuuden tilassa ja fokus hajoaa, huomio poukkoilee joka suuntaan, pyrkimys pirstaloituu, en saa mitään aikaan. En ole mikään moniajoihminen enää, jos olen koskaan varsinaisesti ollutkaan. Uuvun ja kadotan itseni kaaokseen. Asiat pitää asetella listaan ja suorittaa yksi kerrallaan tärkeys- ja kivuusjärjestyksessä tai siinä järjestyksessä, missä jotenkin pystyy, niin saan jotain valmista aikaan ja aikaansaamisesta seuraavan mielihyvän sekä mielenrauhan palkakseni.
Paitsi silloin kun en jaksa tehdä ensimmäistäkään asiaa listastani. Ehkä en jaksa tehdä koko listaa, vaan lamaannun pelkästä listan ajatuksesta. Mietin toveriblogisti Toipilaan ajatustyökalua. Depression tuottama pudotus on välillä kuin migreeni, joka tekee tuskaiseksi ja toimintakyvyttömäksi päiväksi tai kahdeksi. Silloin parasta on vain hyväksyä asiain tila ja potea. Tulla taas ihmisten ilmoille, kun ei satu enää kauheasti koko ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti