Unihiekkaa rattaisiin, jos saan pyytää

Kirjoitin työpaikkahakemukseen pari asiakirjaa ja täytin mittavan verkkolomakkeen. Vuoden sijaisuutta ajatellen siinä oli melko reipas määrä nysväystä. Vilahtipa taas mielessäni muutama ajatus siitä, miten vanhemmilla sukupolvilla oli joissakin asioissa helpompaa. Verkkolomaketta täyttelin kahtena päivänä ja olin hyvin skeptinen sen suhteen, meneekö se enää läpi vai kaatuuko ja kadottaa kaikki täyttämäni tiedot. Mutta se meni! Jotkin asiat kehittyvät.

Nysväyksestä tuli sen verran kierroksia, etten tunnu rauhoittuvan lainkaan. Päässä pyörii tuo mahdollinen työ, haastattelu sekä erilaiset hypyt ja voltit, joita työtä tavoitteleva ihminen pannaan tekemään. On myös häiritsevää kelata lähimenneisyyttä, tutkia erilaisia kirjoittamiani dokumentteja, kaivella tarkkoja tietoja joistakin saavutuksista. Olen joskus tehnyt jotain, minulla on siitä todisteita. Olen esitelmöinyt kansainvälisissä konferensseissa, opettanut siellä ja täällä, kirjoittanut, patsastellut.

Reissaan huomenna toiseen kaupunkiin, mutta otan vasta kymmenen aikaan lähtevän linja-auton, ettei menisi kellon ympäri reissussa. Tekisi mieli kirjoittaa päätyötä. Tai ainakin lukea erästä duunin kannalta keskeistä kirjaa. Se on hyvä tunne. Kun tietää, mitä pitää tehdä ja tietää myös, mistä kohdasta kannattaa aloittaa. Otan sen kirjan mukaan ja luen. Muistan, kuka olinkaan. Muistan osaavani niitä asioita, joita CV:ssäni lukee.

Kaduttaa, että äyskähtelin lapsille keskittyessäni asiakirjoihin. Eivät he ole ansainneet tylyyttä. Iltatoimet kuopuksen kanssa menivät kuitenkin hyvin. Jos itse saan mielialani säädettyä parempaan päin, lapsikin onnistuu siinä.