Olin eilen terapiassa harvinaisen sotkusanainen. Ajatukset tupsahtelivat mieleen sekaisina röykkiöinä enkä saanut tavanomaista selkeää puhetta niistä aikaiseksi. Puhetta joka tapauksessa ryöpsähteli ilmoille vauhdilla. On suuri tarve asioiden selvittelyyn. Se on tietysti hyvä, terapiasta on minulle paljon iloa ja uskon, että apuakin, vaikka tulee näitä takapakkeja.
Olen miettinyt, olisiko kaksi kertaa viikossa hyvä tahti, mutta se alkaisi tuntua ahdistavan rajoittavalta. Kaksi kertaa viikossa kelloon sidottu asia! Tiistai klo 10 on odotettu ja ihana, mutta pelkään, että perjantai klo 10 tuntuisi liian sitovalta ja pompottavalta. Olen ehkä omituinen tuolla tavalla, ollut aina. Yksi kallonkutistaja alkoi painostaa minua psykoanalyysiin. Se olisi tarkoittanut kolme kertaa viikossa kiveen kaiverrettua käyntiä, joita ei saisi jättää väliin minkään taudinkaan varjolla. Jättimäinen ahdistus! Minua kun jo hermostuttaa, jos pitää aina samaan aikaan katsoa jotain tv-sarjaa. (Kiitos olkoon digiboksi.) Tyyppi heivasi minut sitten kokonaan pois terapiasta, koska en lähtenyt psykoanalyysiin. Hei hei ja voit soitella, jos tulee jotain. Tämä on omaksi parhaaksesi. (Kyllä, olen vielä vuosien jälkeenkin katkera ja vihainen, koska terapeutilta tuollainen käytös on törkeää.)
Kävin tänään labrassa otattamassa erinäisiä verikokeita, paastoverensokerinkin. Siellä oli ruuhkaa ja hoitaja sanoi, että niin on aina pääsiäisen jälkeen pari viikkoa. En tiennyt tuollaisen ilmiön olemassaolosta, mutta kiinnostaisi kovasti tietää syy siihen. Heräävätkö ihmiset hoitamaan terveyttään kevään valostuessa, vai onko selitys jokin proosallisempi?
Eilen oli nostetta, kun sain kaksi vastausta työhön liittyviin kysymyksiini sähköpostitse. Minähän taidan sittenkin olla oikea ihminen, ainakin vähän. Enimmäkseen tosin tunnen, etten ole oikea ihminen eikä minusta voi olla enää koskaan mihinkään. En ollut ajatellut, että työ määrittäisi näin paljon identiteettiäni, mutta kyllä se vain on aivan keskeinen juttu. En ajatellut koskaan päätyä eläkkeelle ainakaan sillä tavalla, etten tekisi rakastamiani työn kaltaisia asioita, mutta nyt usein joudun kauhunhiki otsalla miettimään, joudunko tätä menoa sairauseläkkeelle.
Päivä kerrallaan, tunti kerrallaan, minuutti kerallaan (jos pidempi aika alkaa pyörryttää) kuljen kohti parempaa terveyttä ja toimintakykyä. Koko ajan elän ihan hyvää elämää, vaikka olenkin taudin vammauttama. Jokaiselle päivälle riittää hyviä hetkiä, iloa, rakentavia tekoja ja muuta arvokasta.
Otsikko on tällä kertaa muistinvarainen sitaatti Robert Crumbin sarjakuvasta, jossa sankari tekee DIY-lobotomian. Lobotomisoitu henkilöhahmo toistelee peilille tuota virkettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti