Olen miettinyt, ovatko nämä satunnaiset, muutaman päivän kestävät murjotukset sittenkin liikaa (dealbreaker, kuten Captain Awkward sanoo). Niiden vaikutus ei rajoitu vain siihen kohtaan, jolloin diktaattoripelle astuu näyttämöllä, vaan tuntuvat koko ajan. Kaikki yhteiset suunnitelmat, aikomukset, mukavat asiat voivat kaatua tähän muodonmuutokseen. Kunnioitukseni kärsii vakavia vaurioita joka kerran, läheisyys katoaa ja luottamus. Tuon pitäisi olla minun puolellani, mutta fiiliksen tullen hän pikemminkin käyttäytyy kuin vihollinen.
Olen vuosia suunnitellut, aikonut ja toteuttanut asioita enimmäkseen yksin, koska en ole jaksanut enää sietää niitä pettymyksiä, joita puolison pahimpana aikana sateli lähes viikoittain ja vähintään pari kertaa kuussa. Pidin joskus tilastoa, koska alkoi tuntua, että joko pääni valehtelee tai puolisoni on täysi perse minua kohtaan. Jälkimmäinen piti pitkälti paikkansa. Yhteistyöhaluttomien ja suorastaan ilkeiden ja inhottavien jaksojen välissä oleva miellyttävä tai neutraali aika oli enemmistössä, mutta se värittyi inhottavien jaksojen takia. Jakso saattoi alkaa milloin hyvänsä, yleensä näennäisesti jostain, mitä minä sanoin. Kuten tälläkin kerralla. "En voinut mennä, koska sä pilasit mun fiiliksen" -tason läppää en enää keski-iässä viitsi kuunnella hetkeäkään.
Toinen juttu se, että yhteen aikaan puolisolla oli ajoittain tapana vedellä naruista siihen malliin, että minun oli todella vaikeaa lähteä. Lasten kautta minuun osuu aina. Useimmiten se on ihan hyvä asia, koska tehtäväni vanhempana on pitää lapsista huolta, mutta väärinkäytettynä se on tehokas ase. Kysymys on, miksi kenenkään pitäisi käyttää minuun aseita, jos en tee pahoja asioita tai ainakaan halua. Hyvin riittäisi, että minulle väännettäisiin rautalangasta, jos teen jotain ikävältä tuntuvaa. Sitten voidaan kehittää tapa olla tuottamatta sitä ikävää, jos kohtuullista on.
Ehkä tuossa on kyse siitä mekanismista, että toista painetaan alas, koska itse on sen jälkeen suhteellisesti ylempänä. Itselleni läheisen paha olo on yhtä kuin oma paha olo ja olen saanut tehdä hartiavoimin työtä empatian ja oman tunnemaailmani rajojen piirtämisessä. Sellaiseksi en voi koskaan kehittyä, että saisin jotain hyvää toisen kärsimyksestä. Läheisen kärsityttäminen on ymmärrettävissä vain teoriassa. Kuitenkin olen kuullut uskottavilta tahoilta (kuten Hannu Lauerma) kuvauksia tuosta asetelmasta.
Kuntoutumisen päämäärä on käynyt hyvin selkeäksi. Haluan olla sellaisissa voimissa, että pärjään yksin ja voin tarvittaessa erota sekä pitää lasten (yksin-) huoltajuuden. En usko, että jälkimmäisestä tulee riitaa, jos päädymme/päädyn eroamaan. Uskon, että pystyisin nytkin lähtemään lapset kainalossa tai heittämään puolison pihalle, mutta arvioin, että sen hinta hyvinvoinnilleni olisi todella kova, koska olen vielä niin hennoissa kantimissa. Vahvistan itseäni liikunnalla ja kaikenlaisella muulla terveyttä kohentavalla. Parista kiertoharjoituskierroksesta tulee miellyttäviä teräsharhoja. Lisäksi osa seisovasta raivosta sulaa hikeen ja puuskutukseen. Luultavasti kävely ja pyöräily auttaisivat myös, vaikka keuhkot eivät ole riemuissaan. Lääkäri. Soita omalääkärille. Huomenna. Soita.
Pääsiäisviikonlopulle ajattelemani työt ovat tekemättä, koska puolison vastenmielinen käytös ja käytännön yksinhuoltaminen nielevät energiaa. On eri asia vastata yksin kaikesta, kun tilanne on tiedossa etukäteen ja yhtäkkisen pakon sekä ilkeyden tuottama henkinen painolasti puuttuu. Perustyöt rauhoittavat kuitenkin. Minä pärjään yksinkin, en ole riippuvainen, tarvitsevuus ei ole syy katsella kusipäistä käytöstä. Sivuvaikutuksena on ruokaa sekä puhtaita vaatteita ja asioita ja kohtalainen selkeys taloudessa.
Kovin surullista, mutta kun toisen ihmisen päälle ei mitään voi. Siellä on joku kipeä kohta, joka levittäää kipeyttä myös ympäristöönsä.
VastaaPoistaItsekin välillä olen ollut passiivisagressiivinen, mutta yleensä se alkaa hävettämään, ettei sitä kovin kauan voi. Mutta se jotenkin aina johtuu siitä, että näyttää, että toisilla on liian kivaa ja itsellään ei. Tämä siis minulla, ei toimi välttämättä muilla.
Kääpiönä jo opin tuon "hoida itse" jutun, toimiihan se niinkin, paitsi että sitten aina välillä epäreilustuttaa, kun toisilla on kaksi tai useampia puhaltamassa samaan hiileen. Onneksi on ystäviä, niiden kanssa se kaksin tekeminenkin joskus onnistuu.
Entäs jos perhe vaan on epäonnistunut tapa hoitaa asioita? Entäs jos olisi olemassa joku muu yhteisöllinen tapa, joka toimii paremmin eikä me vain ole keksitty sitä? Ollaanko sitten yltiökatkeria, jos se keksitään sen jälkeen kun me emme sitä enää tarvitse ja kaikilla muilla on tervettä ja kivaa? (Tämän on tarkoitus olla sarkastinen ja humoristinen lausunto, toivottavasti siitä saa sellaisen vaikutuksen.)
Aprillipäivä on minusta perseestä. Sellaiset huijaustouhut ovat aina olleet, minä olin vakava lapsi ja tahdoin uskoa johonkin. Niin kuin ihmisten puheisiin, ei sekään sitten onnistunut.
Joo, alan olla sitä mieltä entistä vahvemmin, että tyypin pitää tehdä asialle jotain ja aluksi vaikka myöntää ongelmansa.
VastaaPoistaYdinperhe on aika tuore keksintö ja ihan älytön on etenkin pikkulasten vanhempien tapauksessa se yksin pärjäämisen ihanne. Alle kouluikäiset tarvitsevat koko ajan jotain aamusta iltaan ja usein öisinkin. Siinä on aikamoinen venyminen ja moni siinä rumbassa väsähtääkin.
Mut huom. en olisi tässä perhehommassa, jos se ei toimisi enimmäkseen. Tällaisia kuvaamani kaltaisia jaksoja on nykyään pari-kolme kertaa vuodessa, mutta ne nostavat 15 vuotta vanhoja muistoja pintaan ja kuohuttavat tunteita tosi voimakkaasti, etenkin raivoa. Uhrautuminen ei kuulu repertuaariini. Muun aikaa homma skulaa hyvin ja olemme samalla puolella, perusasioista ei tarvitse vääntää tai riidellä, pidämme samanlaisista jutuista, maailmankatsomukset eivät ole ristiriidassa jne. Mut onko tällainen dealbreaker vai ei, sitä joutuu vatvomaan ja haluan varmistaa, että jos on, jaksan häipyä. On sillä jaksamisella muutakin käyttöä, en mä sillä :-)
Mulla pikkulapsesta lähtien turvallisuus on perustunut siihen, että pärjään yksin ja minä-minä olen maksimaalisen itsenäinen. Vasta kun tuli liian iso juttu vastaan, ylettömin tarpein varustettu esikoislapsi, piti opetella hakemaan apua. Ja hyvä, että piti. Ei kukaan ihminen kumminkaan pärjäisiä ilman muita, joten saa niitä raja-aitoja madaltaa, myös minä. Edelleen tosin on tajuttoman vaikeaa pyytää apua, mutta ehkä vielä joskus tai tositarpeen tullen edes.
Aika hyviä yhteisömalleja on kyl olemassa sosiaalisille ihmisille, vaikka niitä Suomessa ei kauheasti tunnuta rakennettavan. Umpikortteli autottomine sisäpihoineen esmes voi olla tosi mainio monenlaisille asukkaille vauvasta vanhuksiin ja tästä tiedän käytännönkin esimerkin. Ittelleni isompi lauma ihmisiä tuntuisi rasittavalta ajatukselta, tai ainakin pitäisi olla jokin liikennevalosysteemi, että tänään en halua olla kenenkään kans tekemisissä ilman eri sopimista. Mut sekin olisi aivan ihanata, että käden ulottuvilla olis matalan kynnyksen seuraa ja vaikka lapsenvahtiapua satunnaisiin tarviksiin ja sellaista itsekin pystyisin tarjoamaan.
Ajattelin muuten kirjoittaa aprillipäivän katkerasta muistosta jotain, mutta pukkas ny akuuttia kamaa :-) Itse en huijaa tahallani ja pidän huolta, että lapsetkin aivan varmasti tajuavat, milloin lasken leikkiä. Tosikkona jätin joulupukkiasiatkin valehtelematta...
Vitsit olen ylpeä tuosta "diktaattoripelle"-sanasta, vaikka se onkin loukkaava enkä käyttäisi päin näköä. Samoin paska-Midas ilahduttaa ilkeysmieltä. Saako omia tuotoksiaan kehua tällä tavoin?
(Pidämme tarpeeksi samanlaisista jutuista, piti sanomani, kun on monia erilaisiakin pitämisen kohteita. Muuten olis vähän ahdistavaa siamilaisessa kaksosparisuhteessa.)
PoistaSiis pitääx täällä kommenttilodjussa nykyään painaa Vastaa-nappulaa, jos vastaa johonkin kommenttiin. Kamalaa kun uudistavat näitä.
VastaaPoistaPaska-Midas on hieno sana! Liikennevalot olisivat ihan kaikkien kanssa hieno juttu, jopa töissä. Ja kyllä, itseään saa kehua, koska ei aina muut jouda sitä tekemään. :-D
PoistaTotta joka sana :-D
PoistaHelvetti että kuulostaa rasittavalta, ja myös ihan tarpeettomalta. Ei tällaista nyt!
VastaaPoistaToisaalta vahvistuu oma oloni (anteeksi että täällä omiani kelailen, sano jos tökkii) siitä, että minä haluan pyörittää arkeni yksin. Monta vuotta kaipasin toista aikuista arkeeni, auttamaan, jakamaan kuten se parhaimmillaan menee. Mutta kuusi vuotta yksinoloa on saanut aikaan sen, että jokun ulkopuolisen aikuisen ottaminen tänne muuta kuin käymään tuntuu tosi vastenmieliseltä ajatukselta. Etenkin kun mä olen niin sulautuvainen että kumppanin fiiliksistä tulee heti omia. Hyvä sinä joka osaat raja urpoilun itsesi ulkopuolelle! Respect!
Kyl saa kelailla omiaan! Täytyy sanoa, että itselleni oli valtava avainkokemus se, kun lakkasin menemästä toisen huonoihin fiiliksiin liikaa. Sain siitä toki syyllistämistä aluksi ("Sä et välitä musta.") mutta nopeasti se alkoi viedä suhdetta kympillä terveempään suuntaan. Jos toisella on paska olo, häntä ei pätkän vertaa auta se, että minullakin on. Tunnustan kyllä toisen vaikean olon ja symppaan, jos toinen ei ala sen varjolla ilkeäksi. Jos voin auttaa jotenkin, autan, mutta en mene koko vartalolla siihen sisään ja mukaan enää. Taitaa olla kymmenisen vuotta tuosta käänteestä, jota olin toki aiemminkin yrittänyt treenailla, mutta sitten vasta onnistuneesti.
VastaaPoista