Saamattomuuden suossa

Lauantaina vietettiin kuopuksen syntymäpäivää. Järjestimme kaverisynttärit eräässä ostoshelvetissä sijaitsevassa kivassa mestassa, jota mieluusti tuen rahallisesti, koskapa tarjoavat kulttuuritoimintaa lapsille myös diagnoosiin katsomatta. Veimme omia eväitä paikalle, koska päivänsankari halusi ehdottomasti itse tehtyjä mokkapaloja ja tiettyjä karkkeja. Kaksi tuntia meni ihan siististi. Suunnilleen tunnin verran ohjasimme itse tusinaa natiaista ja toinen tunti oli talon puolesta ohjattua bänditoimintaa.

Jälkikäteen olin kuitenkin todella väsynyt. Illalla otin tietenkin puolikkaan pullollisen punaviiniä enkä siksi saanut oikein nukutuksi, joten väsymys jatkui. Olen ehkä nero. Nytkin tekisi mieli nauttia hieman punkkua sohvalla lojuen, vaikka tiedän, ettei se ole järin loistava idea seuraavia päiviä ajatellen. Carpe diem on toisinaan ohjeena aivan arsesta.

Kävin kuitenkin palauttamassa pari teosta ennen sakkolaskurin käynnistymistä ja kuulemassa opetusnäyteaiheista koulutusta. Kun puhuttiin maneereista ja äänenkäytöstä, tuli mieleen nuoruudessa käytyjen esiintymiskurssien annit ikävällä tavalla. Niiden myötä aloin helposti spennata aivan toissijaisia asioita.

Kun ihailemani Kirsi Kunnas piti esitelmän, hänellä oli ties mitä maneeria ja äänen narinaa ynnä muita esiintymistaidon opettajan syntilistan kohtia. Mikään hänen tekemistään "virheistä" ei haitannut kuuntelua eikä ihailua. Täydellisen sliipattu esitelmöitsijä on keinotekoisen teflonpintainen eikä tunnu persoonalliselta. Teflontyypin kaikki vitsit ja kommentitkin ovat sataan kertaan harjoiteltuja ja vailla särmää ja spontaaniutta. Ihmettelen sitäkin, minkä verran yleisöä haittaa, jos luennoitsija asettelee hiuksiaan korvan taakse useasti puhumisensa aikana? Sellaiseen ei kiinnitä huomiota, jos sisällössä on jotain järkeä ja relevanssia. Keskeistä heti esitelmän substanssin jälkeen on puhujan ja yleisön välinen kontakti eikä harmiton maneeri, jonka kitkemiseen käytetty huomio on pois kaikesta muusta, paljon oleellisemmasta.

Joka tapauksessa olen jumittanut koko viikonlopun tekemättä tehtävää, joka minulla on ykkösenä listalla. Teen sijaistoimintoja jopa itselleni harvinaisen suurella peräänantamattomuudella enkä ole edes blogia kirjoittanut. Alkaa pikkuhiljaa veetuttaa tällainen. Kuka täällä määrää? Jumittava depiskö?

Nyt odotan, tuleeko minulle kutsu opetusnäytteeseen. Onneksi on vielä kynsiä pureskeltavaksi ja kevättakin taskusta löytyi kuivettunut savuke, mikäli himo iskee.