Rintaan pistää, mutta sukat eivät haise

Rakas oirepäiväkirja. Rintakivut ja sydämen hakkaaminen ovat taas äityneet pahoiksi. Lisäksi janottaa alvariinsa ja virtsa haisee omituiselta. Voisin otattaa muutakin kuin maksa-arvot. Näillä main on tarkoitus käydä labrassa agomelatiinin takia, mutta muistutan itseäni: pyydä shrinkiltä lisätestejä lähetteeseen. Onneksi hän on psykiatri ja minulle sopiva terapeutti samassa paketissa. Olin aiemmin hieman epäileväinen psykiatreja kohtaan terapiamielessä, mutta lopulta tärkeintä on persoona ja se, että kunnollinen taustakoulutus terapiatyöhön on olemassa eikä ole kyse mutu-puoskaroinnista.

Yksi tuttuni oli kova analysoimaan muita ja etenkin keksimään jännittäviä syitä muiden psyykestä ja historiasta sille, että ystävyys tai muu suhde näiden kanssa meni pieleen. Sehän voi olla ainoastaan sen toisen osapuolen vika. Tältä pohjalta hän ajatteli, että olisi hyvä terapeutti ja osaisi auttaa ihmisiä. Hänellä oli minusta aina todella erikoisia mielikuvia, joilla ei ollut paljonkaan tekemistä minun itseni kanssa. Oli inhottavaa ja loukkaavaa törmätä niihin, vaikka ne eivät itsessään olisi olleet erityisen loukkaavia, virheellisiä vain ja usein hyvin latteita. Kuinka usein kuulin hänen sanovan: "Ai? Mä luulin, että sä..." Ja silti hän piti itseään ensiluokkaisena ihmistuntijana.

Miksihän ajattelin häntä nyt? En ole joutunut ajattelemaan häntä vuosiin. Hän on luultavasti ainoa ihminen, jota välttelen ja jota pidän erittäin epäterveellisenä seurana itselleni. Moni muu kuvittelee minun välttelevän, mikä on valitettavaa, koska en välttele, vaan olen muuten vaikea ja tuhannen käppyrällä. Toisaalta mikä oikeus muilla on tumput ristissä odotella minun ottavan yhteyttä ja sitten valittaa, jos en ota. (En ole koskaan vielä onnistunut ratkaisemaan tätä yhtälöä.)

---------
Kävelin lumessa kolmisen varttia ja piipahdin suuressa automarketissa ostamassa jotain välttämättömyyksiä. Syvällinen vierauden tunne iski pitkästä aikaa oikein kunnolla. Nuorena koin noita yhteisöstä tai oikeastaan koko ihmislajista irtautumisia useinkin, nykyään harvemmin. Kaikki näyttää oudolta ja vieraalta, ihmiset, tavarat, ihmisen tekemät rakenteet. Yritän olla ajattelematta, miten kävellään, etten unohtaisi sitä taitoa ja kaatuisi tai törmäisi hyllyihin. Aivan kuin olisin pudonnut vieraalta planeetalta ja vieraasta olomuodosta. Kohtausta seuraa raskas suru ja yksinäisyys. Ehkä lapset ankkuroivat niin hyvin, etten heidän seurassaan koskaan saa noita kohtauksia.

Kotimatkalla päähäni tuli riehumaan kiellettyjä ajatuksia. Ne ovat jossitteluja. Jos 19 vuotta sitten en olisi mennyt ICT-firmaan töihin, vaan ottanut vastaan Lontoon yliopiston vaihto-opiskelijuuden. Miksi helvetissä menin ICT-alalle? Oli jännittävää saada ensi kertaa yli kymppitonnin palkkaa, 12 tmk kuussa. Sellaista, jota akateemiset valkokaulusihmiset saavat. Kertakaikkisen outoa ja jännittävää, paljon erikoisempi seikkailu kuin puoli vuotta Lontoossa. Istua erilaisissa palavereissa, nörtätä koneella, juoda firman tarjoamaa kahvia. Sitä paitsi olinhan jo viettänyt vuoden Lontoon lähellä. Hullu. Taloudelliseen turvallisuuteen on niin helppoa tarttua silloin, kun elämä heittelee, kuten se sitten vähän myöhemmin teki isolla tavalla. Mutta ICT-ala oli myrkkyä päälleni, vaikka olenkin nörtti. Koska olen nörtti. En tiedä. Liian kallista turvallisuutta. Ehkä vielä joskus saan työkykyni takaisin, saanhan.

On hyvä syy, miksi nuo ajatukset ovat kiellettyjä. Pää kohta räjähtää. Jospa pelaan jotain tietokonepeliä, kunnes vaara on ohi.