We crawl on our knees towards our doom.

Uskallankohan enää mennä baariin? En ainakaan tällaisina ajanjaksoina, kun sisuksissa pörrää omituinen mehiläisparvi. Kohta ei Facebookiakaan uskalla käyttää, kun olen eri mieltä kaikkien kanssa. Tai okei, en kaikkien kanssa ole eri mieltä enkä oikeastaan ihmisten vaan joidenkin väitteiden kanssa. Mutta kynnys sanoa jotain erimielistä on madaltunut. Tavallisesti en jaksa käydä sanalle muissa kuin aivan selkeimmissä ihmisoikeuksiin liittyvissä asioissa, koska erimielisyydestä lähtevään vuorovaikutukseen menee energiaa, jota minulla ei pahemmin ole.

Keksin sunnuntaina, etten nauti lainkaan alkoholia arkipäivää edeltävinä iltoina ja aloitinkin heti. Hassua vaan, että tehtyäni tällaisen juhlavan päätöksen olen joka ilta kelannut läpi saman keskustelun sisäisen lapsen kanssa. "Ei tänään, perjantaina viinilasi tai kaksi." En usko, että tämä on niinkään heijastus alkoholiriippuvuudesta kuin auktoriteettiongelmastani. Jos kiellän tai käsken jotain, sitä pitää aina kyseenalaistaa. Aina. Silloinkin, kun kyseessä on neutraali tai miellyttävä asia. Kun jostain tulee rutiinia, kyseenalaistaminen helpottaa, vaikka toki tarkistuskysymyksiä tulee välillä, kun mikään ei voi olla itsestäänselvyys.

Eräitten pitää aina elämän pelilaudalla raahustaa motivointiruudun kautta. Motivointiruudussa kerron itselleni, että uni on parempaa ja ahdistus vähäisempää, kun en käytä alkoholia. En ole (vielä) valmis kokonaan luopumaan punaviinistä, mutta en halua myöskään päivittäistä käyttöä ja riippuvuutta, jota jatkuva käyttö useimpiin meistä ihmislapsista rakentelee ajan mittaan.

(Joskus pelillistän ajatuksiani elämästä leikilläni, mutta mitään kilpailuaspektia en ole kiinnostunut ottamaan peliin mukaan enkä myöskään ihmisten kanssa pelaamista - ainakaan ilman, että peli sääntöineen on täysin selvä kaikille osapuolille ja osallistuminen lähtöisin kunkin vapaasta tahdosta.)

Tietenkin heti ensimmäisenä yönä oli vatsakipuja enkä saanut nukutuksi. Hmph. Muuten olen saanut itseni vuoteeseen 1-2 tuntia aiemmin kuin yleensä. Mielialat eivät ole kaksiset. Pimeys ja kylmyys lisääntyvät koko ajan ja olen vähän kuin Johnny Nice Painter (jolta lainasin otsikon) kuullessaan sanan 'black', kun ajattelen vääjäämättä päähän laskeutuvaa kaamosta. Tai teknisesti ottaen se kai laskeutuu pään ympäristöön. Kirkasvalolamppu tuntuu auttavan. Koska terapiaetäisyydellä tulee huono olo nopeasti, pidän lamppua parin-kolmen metrin päässä. Siinä se voi loistella useita tunteja. Olen paremmin kasassa niinä päivinä, kun olen joko saanut liikuntaa ja päivänvaloa tai kirkasvaloa kotona tai molempia.

Suurin osa asioista, joita voi tehdä ystävien kanssa, on alkoholittomia eikä juomapakkoa ole alkholipitoisissakaan tapauksissa (eikä juomattomuutta kyseenalaisteta tai tuputeta alkoholia tms.). Jos en tunne oloani turvalliseksi ja mukavaksi baarissa, minun ei tarvitse mennä sinne. Oli aika, jolloin baari oli turvapaikka. Osasin toimia siinä ympäristössä enkä tuntenut olevani (liian) kömpelö ja omituinen toisin kuin melkein kaikkialla muualla. Mutta nyt olen muttunut. Baarin turvallisuus on muuttunut joksikin ihan muuksi. Haluaisin, että voisin käydä baarissa moikkaamassa kavereita ja ehkä vielä siihenkin venyn. Nyt ajatuskin puistattaa, vaikka ajattelisin alkoholitonta piipahdusta. Ja vaikka minulla on kivoja kavereita.

Itseinho, -halveksunta ja häpeä käyvät taas luonani joka päivä. Yritän suhtautua niihin rauhallisesti, mutta ne ovat monesti niin uskottavia, etten koko ajan osaa. Onneksi ne eivät kyyki pollassani koko aikaa. Todistusaineistoa minua vastaan on hamasta lapsuudesta asti ja sitä nämä sankarit marssittavat mieleen tuskallisen kiusallisina lyhytelokuvina. Ilmankos en siedä katsella kiusaannuttavia sitcomeja tai vastaavia yhtään. Kun tv-ohjelmassa tulee kiusallinen kohta, menen vessaan hakemaan tai poistamaan nestettä. Sitä lajia on nyt sisäisessä katsomossa ihan riittämiin.