Lyijynraskas mieli

Flunssa paheni tai uusi flunssa iski ja mieli on niin raskas, että painun lysyyn. Olen funkannut kohtalaisesti, mutta kun yhtenä päivänä kävin kallonkutistuksessa ja työharjoittelussa tositilanteessa, kirjoitin kivan työtoverin kanssa tekstin (olen edelleen työtön, mutta tuo lienee työllistymistä edistävää harrastustoimintaa eikä siitä tule palkkaa) ja menin vielä illalla konserttiin, olin yöllä todella väsynyt ja samaan aikaan niin levoton, etten pystynyt nukkumaan. Eilen flunssa paheni. Tein jonkinlaisia kömpelyysennätyksiä teinin koulun vanhempainillassa ja onnistuin murjomaan itseäni omalla fillarillani. Siinä oli onneksi koomiset puolensa eikä mitään vakavampaa sattunut.

Mutta tänään flunssatus ottaa raskaasti päähän, lisäksi kaikki hävettää kaikki aina 90-luvun nettikirjoitteluista ja sitäkin vanhemmista asioista lähtien. Äskettäin tuskittelemani liikakännääminenkin kävi vaivaamaan TAAS. Lepoa vaativan flunssan iskeminen aina notkauttaa mielialaa, depisvaiheessa erityisen paljon. Tänään kadun melkein kaikkea mitä olen sanonut ja kirjoittanut, mutta en kehtaa kaikkea ottaa takaisin. Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Onneksi on muutama ihminen, joita ei tarvitse arastella. He kertovat ja antavat tilaisuuden korjata, jos hölmöilen jotain, joten voin heille sanoa jotain ilman piponkiristystä.

Paras pysyä poissa FB:stä tällaisessa mielialassa. Hoksasin tämän turhan myöhään tänään.

Onneksi Netflixissä on Bonesin 7. kausi, jotta voin harjoittaa eskapismia ja käden ulottuvilla on myös viihdyttäviä dekkareita. Komisario Palmut edustavat ehkä viihdyttävyyden huippua samaan takaan kuin jotkin brittiläiset hyvin tehdyt, kevyehköt epookkijutut, mutta nykypäiväänkin sijoittuva kama käy.

Tuona väsyttävänä superpäivänä huomasin, että jotain hyvää on tapahtunut. Pystyn kuuntelemaan musiikkia melko usein ja hakeudunkin sen äärelle enemmän kuin vuosiin. Olen pystynyt katsomaan joitakin elokuvia. Olen pystynyt lukemaan muutakin kuin viihdettä ja työasiaa. En pysty kuvailemaan, miten hirveältä tuntuu se, että vaikea vuosikymmen vei kyvyn vastaanottaa musiikkia, elokuvia ja kirjoja. Ne ovat olleet minulle tärkeitä, suorastaan ytimeeni kuuluvia asioita. Ilmeisesti en kestänyt niitä tunteita, joita ne vääjäämättä herättävät, jos ovat hyviä. Musiikki on varhaisin koliseva asia. Muistan kun aivan pienenä kuuntelin isän bassoääntä rintakehän läpi ja lauloin itsekin. Bachin Tuplakonsertot herättävät hyvin varhaisia muistoja. Nyt pystyn taas kuuntelemaan niitä! Kuvia sentään olen pystynyt katselemaan näinäkin aikoina ja käymään joissakin näyttelyissä. Jostain syystä niitä pystyn tavallisesti etäännyttämään tarpeeksi.

Ehkä taustalla olevan kehityksen varjopuoli on tämä, että pahatkin tunteet tuntuvat voimakkaina enkä pysty pitämään niitä loitolla. Ehkä välttelin kaikkea tuntemista, koska näistä ei voi noukkia vain hyviä ja rakentavia, koko tämä painajaismössö seuraa mukana enkä jaksanut tätä vuosikymmeneen. En kovin hyvin jaksa nytkään.

Terapiassa tehtiin pieni mielikuvaharjoitus, jossa etäännyin omista ajatuksistani ja olin läsnä omassa kehossani, siinä hetkessä. Se tuntui ihan miellyttävältä, mutta erityisesti kannattaa panna merkille (minun siis), että sen jälkeen näin paremmin. Silmät ovat olleet sumeina luullakseni hartiajumituksen takia ja nyt hartiat rentoutuivat harjoituksesta. Olisi hyvä tehdä harjoituksia päivittäin. Ehkä teenkin. Harjoitukset ovat ilmaisia, vaatiivat vain vähän aikaa ja tuottavat tuloksia, mutta mikä piru niihin ryhtymisessä on niin vaikeaa. Depis pitää minua naurettavana pellenä, kun en edes tuohon pysty, mutta soimaaminen ei tunnu auttavan asiaa. Ehkä jotenkin varkain saan itseni aloittamaan eikä aloittamisen jälkeen viitsi lopettaa kesken, etenkään jos kyse on viidestä minuutista.

Olen taas öisin painanut siinä määrin hampaita yhteen, että yhden kesän pilannut takahammas on näköjään hajoamassa. Olisikohan varaa purentakiskoon, niin hampaat eivät hajoaisi suuhun?

(Olipa paljon virheitä tekstissä. Yritin korjata ne.