Hyvä päivä ja romahdus

Eilen oli harvinainen normaalin toimintakyvyn päivä. Joskus näitä päiviä tulee kerran viikossa, joskus ei lainkaan, mutta tällä viikolla oli kaksi aika hyvää päivää! Eilen sain vihdoin pestyksi jo kauan puhdistusta kipeästi kaivanneen jääkaapin. Heitin pois kaikki vanhentuneet elintarvikkeet, puhdistin biologisesti mielenkiintoisia likoja hyllyistä, jynssäsin ja järjestin. Tein viittä vaille vanhentuneista elintarvikkeista ruokia, jotta saatiin kaikki talteen, mitä pelastettavissa oli.

Illalla sitten luin sähköpostista, että olin konnamaisesti laiminlyönyt kyläilyn äidin luo ja romahdin. En pystynyt keskittymään mihinkään, en pystynyt nukkumaan, pitkästä aikaa itsemurha-ajatukset rynnistivät päähäni. Otin bentsoa, otin ataraxia, otin agomelatiinia ja lopulta kolmen aikaan nukahdin toivoen, etten tukehdu räkään tai muuta ikävää, koska en oikeasti halua kuolla, lapset tarvitsevat minua ja minulla on sentään muutama ystäväkin, kun puoliso lasketaan mukaan. Karua hakea syitä olla kuolematta itsen ulkopuolelta, mutta parempi sekin kuin toinen vaihtoehto.

Toissapäivänä kyselin sähköpostilla alustavasti, onko mahdollista vierailla äidin luona. Kun kukaan ei soitellut tai viestitellyt, unohdin asian. Tavallisesti vierailut eivät käy. Sisko oli jostain syystä päättänyt, että alustava kysely on yhtä kuin sopimus vierailusta ja raskauttava tekijä oli sekin, etten nähnyt hänen sähköpostiaan päivällä tai kuullut äidin soittoa iltapäivällä. Olin siis paha laiminlyöjä ja varmaan piruuttani jätin vastaamatta. Tavallisesti alustavat kyselyni torpataan tai ohitetaan, joten tämä lopputulos oli varsin yllättävä.

Äiti on hyvin raihnas ja asuu omassa kodissaan kotisairaanhoidon tuella. Hän on oikeastaan jatkuvasti mielessä. Muistisairaus on alkanut tehdä taloa ystävineen, joista kurjimpia on paranoia. Hänen luonaan on vaikeaa vierailla, koska kyläilyt pitää sovittaa kaikenlaisten muuttujien mukaan. Kun itsellä on vaikea vammaisperheen tilanne, jossa on liikkuvia osia, mahdollisuus vierailuun osuu kohdalle harvoin. Aina, jos meille kävisi, sinne onkin menossa joku tärkeämpi ihminen tai on jotain muuta estettä. Olen viimeksi nähnyt äitiä keväällä, kun hän oli vuodeosastolla ja vierailu oli kevyempi järjestää. Hän on yksi harvoista ihmisistä, jotka soittavat minulle oman perheen lisäksi, joten sentään juttelemme puhelimessa.

Äidin ei ole koskaan ollut helppoa pitää minusta. Lasten syntymä ja etenkin erityislapsi vaikeine hoitoineen ja kuntoutuksineen on muuttanut suhdettamme ja olen saanut hoitotyöstä arvostusta. Se on mielestäni hassua, koska olen tehnyt vain sen, mitä suurin osa erityislasten vanhemmista tekee: venyy tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan ja yrittää parhaansa.

Paras ei aina ole riittävää tai asianmukaista ja itsekin näen (depiksen säestämänä) enemmän reikiä ja aukkoja tekemisissäni kuin onnistumisia. Lapsi itse on tehnyt sinnikkäästi töitä kuntoutuakseen ja siksi hän nyt pystyy vähän jo puhumaan. Oma osansa on ilman muuta meidän tekemillämme asioilla ja asenteillamme. Hän on tasaveroinen ja tärkeä ihminen ja hänelle on aina puhuttu, vaikka vastausta tai varmistusta kuuntelemiselle ei useinkaan ole saanut. Viittomat, kuvat, kalenterit ym. ovat olleet käytössä kotonakin, mutta paljon, paljon enemmän olisi voinut tehdä, jos olisi ollut tarpeeksi virtaa. Apua ei saanut juuri mistään, vaikka kyseli, anoi, haki, pyysi. Koulu on ollut keskeinen tuki, mutta kaupunki riisuu sieltä resursseja jatkuvasti. Omalta kannalta on onnekasta, että koulua on enää tämä ja ensi vuosi eivätkä karsinnat osuneet kaikkein suuritarpeisimpiin vuosiin. Muiden kannalta tuntuu aivan hirveältä ja mietin, mitä voin tehdä asialle. Toivo politiikan kautta vaikuttamisesta on mennyt. Olen vain typerä omaishoitaja-nobody, jonka sanalla ei ole mitään painoa.

Tänään pitäisi saada valmiiksi yksi teksti, johon pyysin lisäaikaa, mutta katsotaan, mihin pää venyy tässä tilanteessa. Olisi varmasti terveellistä, jos pystyisi keskittymään johonkin ihan muuhun ja aikaansaaminen tuottaa paljon hyvää oloa ja voimaa, etenkin, kun kyseessä on itselleni tärkeä asia ja aihepiiri.

Olen ainakin puolitoista vuotta ollut varsin vajaakuntoinen työntekoa ajatellen. Jotain olen kuitenkin saanut raavituksi kokoon, joten en heitä kirvestä kaivoon. Silti eläke ennen pitkää alkaa tuntua yhä todennäköisemmältä vaihtoehdolta, jos sellaista suostuvat antamaan. Lapseni tulee eläkeikään keväällä, mutta hänelle hankimme kuntoutusrahaa tai jotain sentapaista, koska hän jatkaa opiskeluja. Toivon, että me molemmat pääsemme vielä työnsyrjään kiinni, koska työ jäsentää hyvin elämää, antaa (toisinaan) järkevää tekemistä ja tuo tienestiä, ettei tarvitse venyttää joka senttiä ja olla sekalaisten virkailijoiden kyykytyksen kohteena.

Olen joka tapauksessa onnellinen jokaisesta työttömästä tai työkyvyttömästä, jonka ei tarvitse kyykistellä, vaan jota kohdellaan ihmisarvoisena ihmisenä. Vihaan nykyistä ilmapiiriä. Vaikka työttömyys näillä työmarkkinoilla on vielä entistä vähemmän yksilöstä kiinni, kyykytyshalut kasvavat. Suunnitellaan lisää ilmaista orjatyötä työttömille, mikä vääristää työmarkkinoita entisestään ja pahentaa kaksien markkinoiden (palkalliset työntekijät ja sekalaiset harjoittelijat, työllistymistyöläiset jne.) tilannetta. Varmaan ihan jees osakkeenomistajille, jos firman työntekijät saavat tulonsa veronmaksajille, mutta mikään kestävä tilanne tällainen ei ole millään mittarilla.