Eilen sain kirjoitettua tekstin valmiiksi ja palautettuakin kello 23! Suurimman osan työstä tein pätkinä päivän mittaan. Illalla nykersin loppuhuipennuksen ja tarkistin kokonaisuuden. Vaikka heti herättyäni olin vahvasti suuntautunut kirjoittamaan, halukas ja motivoitunut, käynnistäminen nieli koko aamupäivän. Välillä tauot olivat yhtä pitkiä kuin työjaksot, välillä pidempiä. Normaalista poiketen en lainkaan tällä kertaa syytellyt enkä soimannut itseäni hitaudesta tai taukojen tarpeesta, vaan pidin tauot hyvällä mielellä. Sehän toimi eikä tekeminen tuntunut lainkaan raastavalta!
Asiaa auttoi se, että kiistattoman halukas ja determinoitunut mielialani teki uskottavaksi sen, etten vain lusmua ja välttele työntekoa, vaan että tarvitsen orientoitumista, käynnistelyä ja lepotaukoja, jotta pystyn yleensä tekemään työtä.
Voisinko osata käyttää tällaista työtapaa jatkossakin? Tulosta ehkä tulee hitaasti, mutta toisaalta maailma on jo täynnä tekstiä eikä minun tarvitse suoltaa nopeasti lisää. Eihän tason tarvitse hitaasti käynnistyvän ja katkonaisen työskentelyn takia jäädä matalaksi. Oikeastaan paremminkin sopii pollaani nykyään, että sanon mieluummin vähän ja puntaroitua. Olen useissa elämänvaiheissa suoltanut mielipideautomaattina kaikenlaista näkemystä ties mihin asioihin, joten sen olen jo nähnyt ja tehnyt, ei tarvitse enää. Paitsi ehkä vähän FB:ssä, joskin siellä valikoituvat mielipideautomaattiin lähinnä ihmisoikeuksiin liittyvät kysymykset.
Illalla oli hyvä mieli lähetyskuntoisesta tekstistä (joka toivottavasti tulee hyväksytyksi toimituksessa), mutta myös siinä määrin kierroksia, että rauhoittelin itseäni katsomalla tavattoman viihdyttävää brittiläistä Campion-sarjaa jenkki-Netflixistä. Kun sain riittävän kooman aikaiseksi, menin yöpuulle ja sitten, mikä helkkaria, alkoi mahakipu, joka tärveli suuren osan unista. Äh.
Olin siinä määrin urvelo aamulla, että myöhästyin shrinkiltä 10 minsaa (tosin laitoin tekstarin, kun huomasin myöhästymisen vääjäämättömyyden, mikä on ehkä lieventävä asianhaara), mitä ei ole vielä sattunut kertaakaan, kun haluan joka sekunnin talteen arvokkaasta terapia-ajasta. Pyöräilin puoliksi henkihieverissä ja näpit jäässä tuulisessa säässä ja totesin, että syksy on todellakin saapunut ja etten ole liikkunut flunssan ja depiskohtauksen takia juuri lainkaan, joten kunto on pienessä kuopassa.
Terapiassa itkin, siis oikeasti itkin ja ryystin nenäliina kourassa, kun lapsuudenperheeni ei ymmärrä minua. Se oli ihanan vapauttavaa ja keventävää! Alan ymmärtää, miksi tuo asetelma on terapiakliseiden aatelia, sillähän on sopivasti käytettynä todella paljon poweria! Itselleni taisi kyllä olla eka kerta. Tulin paljon parempivointisena ovesta ulos, vaikka en sisään mennessäni arvannut, että minulla oli tällainen itkuryöppy rinnassani. Ihanaa myös olla yksipuolinen ja luultavasti epäreilu sekä kohtuuton perheraasua kohtaan. He eivät kuitenkaan kärsi siitä, miten mieltäni puran ja jäsentelen suljettujen ja vaitiolovelvollisuudella sinetöityjen ovien takana.
Haluan todella päästä sisuksiä jäytävistä katkeruuksista ja pettymyksistä selville vesille. Ne ovat maksani uskonnon vastaisia (vai miten sen sanoisi, en oikein hyväksy sellaisia tunteita), joten siellä ne jäkittävät koteloituneina purkautuakseen sitten heikkoina hetkinä ryöppynä mieleen. Kaikenlaisia tunteita saa olla, hei Puoli-hyvä, antaa niiden tulla ja mennä. Voin tarkastella, mitä tietoa ne kuljettavat mukanaan ja sitten päästää ikkunasta ulos avaruuteen leijumaan. Siellä ne muuttuvat höyryksi ja puff, katoavat. Ja kun tunteet jälleen nousevat pintaan, toistetaan tämä hyväksyen ja seinille hyppimättä. Kyllä, minullakin voi olla katkeruutta, mutta ei maailma siihen lopu. En yhtäkkiä sen takia muutu tahdottomaksi, surkeaksi ja avuttomaksi uhriameebaksi, jota ulkopuoliset voimat vellovat elämän mustanpuhuvassa meressä.
Taidan pelätä edelleen eniten sitä, että olisin avuton olosuhteiden uhri. Itsenäisyyteni on minulle turvatekijöiden ykkönen, mutta sellaista ajatusta pitää jatkuvasti kyseenalaistaa, koska kukaan ei pysy pinnalla vain itsensä varassa. Jos yksi porukka ei auta tai ole läsnä hädän hetkellä (tai ole välttämättä koskaan oikein auttanut tai ollutkaan), voin löytää niitä, jotka auttavat ja ovat, kuka milläkin tavalla. Olen löytänytkin, puolisosta alkaen. Ei pidä jäädä jäkittämään siihen, että joidenkuiden pitäisi tehdä tai olla jotain, mitä hyvänsä, jos heiltä ei sellaista kuitenkaan koskaan irtoa minulle. Turha vedota siihen, että kyllähän minäkin autoin, nämä eivät skulaa velka-ajatuksella tai edes vastavuoroisuudella. Saan myös tuntea katkeruutta ja pettymystä, saan päästää ne tunteet menemään ja toistaa tätä niin monta kertaa kuin tarvitsee.
Puoliso sanoi minulle lauantai-iltana, etten ole tehnyt mitään väärin ja myöhemmin silitteli selkääni, kun vihdoin kävin surkeana nukkumaan. Tällaista ei aina ole ollut, kun puolisolla on ollut hankalia aikoja eikä häneltä ole irronnut suoranaisia lohdutuksen tekoja. Hän on silloin antanut tukensa käytännön tekoina, kuten kodin ja lasten hoitovastuun isompana ottamisena niin, ettei minun tarvitse silloin tehdä osaani, vaan saan levätä ja olla rauhassa. Olen oppinut arvostamaan sellaista arjen rakkautta ja olen sitä itsekin antanut takaisin paljon eri aikoina, mutta tämä suora lohdutuskin tuntui todella hyvältä.
Tänään ei irtoa oikein taas työtehoa, mutta luotan, että ennen pitkää taas irtoaa enkä ole (liian) huolissani. Haluja kyllä on ja tiedän, mitä tehdä seuraavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti