(Aioin alun perin otsikoida toisin ja Leevin ystävät/uhrit saattavat arvata, miten.)
Päivällä oli parempi olo, kun asettelimme palikoita terapiassa ja ennen terapiaa sain tehdyksi keskittyen vähän töitäkin ja vietettyä aikuisaikaa aikuisseurassa. Hyvää ja rauhoittavaa olemista.
Nyt tuli kuitenkin jyrkkä takapakki ja mieleni marssittaa jälleen kaikkia mahdollisia hävettäviä ja tökeröitä asioita tajuntaan aina 80-luvulta lähtien. Muistikuvat ovat kuin lyöntejä ja tekee mieli käpristyä kivusta voihkien kaksin kerroin. Tekee mieli vaihtaa nimeä, paikkakuntaa, planeettaa, kieltä tai erakoitua Lapin perukoille piiloon. Tunnen itseni niin sietämättömän ääliömäiseksi olennoksi.
En liioittele reaktioitani ja haluaisinkin tässä yhteydessä, mikäli siellä on joku tunnetilojen haltija kuulolla, pyytää vähän suhteellisuudentajua. Ihmiset sietävät tökerösti käyttäytyviä kanssaeläjiään ainakin jonkin verran, ainakin jos saavat muutakin kuin tökeryyttä. Uskon, että minulla enimmäkseen on jotain muuta annettavaa ja jos ei satu olemaan, pysyn poissa ihmisten ilmoilta. Perheen omille tyypeille olen onneksi huononakin päivänä ainakin minimitason siedettävä olio ja useimmiten ihan okei, joskus jopa hyvä tyyppi.
Yritän hyväksyä, että minulla on tämä tunne ja sillä tunteella on jotain kerrottavaa sisäisestä henkisestä ristiriidasta ja alkoholin kemiallisesta vaikutuksesta. Sitten yritän sanoa hei-heit tunteelle siiheksi, kun se taas tulee takaisin. Voi helvetti nyt tätä.
PS. Yritin miettiä niitä, jotka ovat jatkuvasti tahallaan ilkeitä tai jatkuvasti kännissä tai sysäävät liikkeelle kansanmurhia tai ovat muuten väkivaltaisia tai kiduttavat muita, jotta saisin suhteellisuudentajua. Nyt ahdistaa sen takia, että ajattelin noita onnettomia ja pahoja juttuja. Ei voi voittaa.
Lisäksi luin tämän Captain Awkward -jutun ja tuntui jotenkin rauhoittavalta se selkeä asia, että kenenkään ei tarvitse sietää minun hölmöilyjäni siksi, että olen depressiossa tai mitä ikinä. Voi tuntea sympatiaa ja empatiaa, mutta ei tarvitse hyväksyä minulta huonoa käytöstä. Siitä saa ja pitääkin sanoa ja vaatia tilille tai ottaa etäisyyttä tai mitä kukin haluaa.
Olet yksi empaattisimmista tuntemistani ihmisenlapsista, enkä kertaakaan ole sitä ääliötä tavannut. Kunpa saisin annettua sulle edes osan siitä sinua kohtaan tuntemastani kiitollisuudesta, joka mielessäin ailahteloo.
VastaaPoista-kummitus-
Henkilökohtainen perspektiivi. Nolot asiat, jotka ovat lähempänä omaa silmämunaa, näyttävät suuremmilta, kuin ne, jotka eivät ole (taustapeili-juttu). Hämähäkitkin ovat giganttisia, jos niitä katselee suurennuslasilla kymmenen sentin päästä. Jo metrin matka kutistaa ne, kolmesta metristä normaali aikuinen ei edes näe niitä. Ovatko monet läheisistäsi sietämättömiä idiootteja? Tuskin, mutta varmasti ainakin hetkittäin omasta mielestään! Joskus häpeän ja vihaan itseäni vahingoittamiseen asti, en pahasti, mutta loukkaavasti ja inhottavasti. En sallisi kenellekään toiselle sellaista käytöstä itseäni tai ketään muuta kohtaan.
VastaaPoistaKiitos toverit, sananne ovat arvokkaita!
VastaaPoistaOlo alkaa kohentua ja suhteellisuudentaju palailee pätkittäin. Vaikka en toivo tällaista oloa kenellekään, on lohdullista tietää, etten ole yksin. Kai me kimpassa päihitetään mörköjä paremmin kuin yksin?
Mua helpottaa ajatella, etten ole ainoa, joka hetkittäin ei siedä itseään. Armoa!
VastaaPoista