Miten huomata jonkin poissaolo

Voi ihmettä, huomasin juuri, ettei blogin alussa kuvaamaani häpeäkelaa pyörikään nyt nonstoppina tai edes päivittäin päässäni. Liittyisikö se agomelatiinin aloittamiseen? On vaikeaa selvittää, mikä vaikuttaa mihin. Muutokset saattavat olla nopeita tai hitaita ja huomaamattomia. Heiluriliikettä esiintyy, kun jokin oire vaivaa, katoaa ja vaivaa taas kadotakseen jälleen. Ainakin jatkan agomelatiinikokeilua ja käyn kiltisti maksatesteissä maanantaina.

Pitäisikö ihmisen pitää oirepäiväkirjaa? En millään jaksaisi, mutta se auttaisi hahmottamaan selviä trendejä ja arvioimaan lääkkeiden vaikutusta. Tosin nyt olen samaan ainaan aloittanut agomelatiinin, lopettanut alkoholin ja saanut nauttia enenevästä luonnonvalosta, joilla kaikilla on vaikutuksensa mielialaan. (Ensi talvena on pakko päästä johonkin valoisaan paikkaan. Olen vannonut tätä jo vuosia, mutta pimeän tullen en jaksa enää järjestää mitään eikä valoisana aikana koko kaamoskammotus tunnu yhtä uskottavalta kuin siinä vaiheessa, kun uskottava on. Nuorenahan rakastin pimeää aikaa ja hämäränhyssyä.)

Oireopäiväkirjan ideassa minua kiusasi sellainen oletus, että päiväkirjat ym. järjestelmälliset lähestymistavat tekisivät sairastamisesta työtä. Että ne jotenkin niittaisivat sairautta tiukemmin osaksi identiteettiä. Todellisuudessa, ainakin älyllinen olento sisälläni niin väittää, kyseessä olisi pikemminkin kuntoutumisesta päätyönä. Olen ajatellut, vaikka se onkin väärin työkkärin näkökulmasta, että kuntoutuminen on nyt päätehtäväni. Omatuntoni ei soimaa, koska nyt rakennan loppuelämän työkuntoa ja lopulta minulla on suuri halu päästä töihin. En tietä, millaisiin töihin, mutta jotain haluan antaa takaisin maailmaan siitä kaikesta, jota maailma on antanut minulle ja josta olen rakentanut varsin ainutlaatuisen kokonaisuuden.

Tämä blogi palvelee jossain määrin myös oirepäiväkirjana. Riittäköön se tässä vaiheessa.

Joskus havahdun siihen, että on yhtäkkiä parempi ja kevyempi olo, mutta on hankalaa tai mahdotonta hahmottaa, miksi. Joskus olen tunnistanut jonkin äänen tai muun aistimuksen poissaolon. Sellaisen, johon näennäisesti tottuu, mutta jonka siirtäminen tietoisuudesta taustalle vaatii jatkuvasti energiaa. Uskon, että myös ahdistavat ajatusmallit ja toistuvat surkeuden kelat, aiheettomat assosiaatiot tuskallisiin muistoihin ja muut vastaavat tuottavat energiahävikkiä ja yleistä surkeuden tunnetta. Niitä ei välttämättä edes huomaa tai tunnista. Voinnin parannuttua ei välttämättä edes muista, että vain hetki sitten oli toisin. Uskon, että malleja, keloja ja assosiaatioita voi purkaa ja rakentaa uudelleen. Uskon, että sillä tavalla voi päästä parempaan, kestävään terveyteen ja jaksamiseen.