Parantumisesta

Mitä on parantuminen pitkällisestä depressiosta? Voinko edes parantua? Depression pahetessa olen erilainen kuin ilman depressiota. Kun vihdoin saan depression laantumaan, olen taas muuttunut. En voi palata ennen-tilaan. Monia isoja palikoita pitää siirrellä toisiin paikkoihin ja joistakin pitää luopua, joitakin rakentaa.

Monet palikat ovat minän osasina koko elämän, mutta niiden ulkoasu vaihtelee. Syöminen oli minulle lapsena hyvin vaikeaa voimakkaiden aistien takia, isompana siitä tuli suuri nautinto samasta syystä. Hassuhko esimerkki, mutta en jaksa keksiä parempaa, koska idea tulee esiin.

Tarvitsen säännöllistä elämää, jotta saan tarpeeksi unta, ravintoa ja liikettä. Voi olla, että toipilasvaiheessa tämä on tarkempaa ja kuntoutumisen jälkeen rennompaa, mutta paluuta huolettomaan huitelemiseen ei ole. En enää pysty tekemään sitä särkymättä. Töiden määrä on rajoitettu, perustarpeita ei saa laiminlyödä, sosiaaliset suhteet muuttuvat (selkeiksi).

Säännöllinen elämä ja yleinen kohtuullisuus olivat nuorelle minulle mahdottomia vaatimuksia. Niitä pystyi harjoittamaan ehkä muutaman päivän putkeen. Nuorena jaksoin samoilla silmillä kantaa postia tai ahertaa tehtaassa, opiskella ja tehdä aivotyötä pitkiä aikoja. Nyt se olisi mahdotonta. Jos haluan käyttää taitojani vielä johonkin järkevään, minun on sopeuduttava tähän. Nuoruuden ja tämän hetken välissä vietin vuosikausia liian vähillä unilla itsestäni riippumattomista syistä ja muutenkin ylitin jaksamiseni rajat useaan kertaan. En pysty sellaiseen venymiseen enää. Ehkä en koskaan.

En voi katsoa menneisyyteen, kun mietin, mikä minusta tulee kuntouduttuani. Yleensä kai parantumisella tarkoitetaan sitä, että tulee ennalleen. Mitä jos ei ole ennalleen-tilaa, johon palata? On rakennettava jotain uutta. Mitä jos se uusi on jännittävää ja hyvää eikä vain kalpea versio siitä mielikuvasta, joka on nuoresta minästä?

Tuntuu, että etenkin on syytä luopua vanhentuneista itseen liittyvistä mielikuvista, olla ottamatta todesta depression itseen liittämiä mielikuvia ja luoda uusia mielikuvia siitä, kuka olen - realistisia ja valoisia. Vaikeaa, vaikeaa ja vaikeaa. Onneksi on terapia ja ainakin jokunen ihminen, jonka kanssa tätä ahertaa.