Heti kaikki muuttuu joka tavalla paremmaksi

Onnistuin tänään pitämään suunnitelmani ja menin lasten kanssa ulos kävelylle. Tepastelin rauhallista tahtia nelisen kilometriä. Aurinko paistoi ja aurinkolasit estivät tehokkaasti aivojen halkeamisen. Maltoin mennä hitaasti, vaikka tavallisesti harpon kuin viimeistä päivää. Ei tullut huono olo, vaikka flunssa on runnellut jo viikkoja.

Nuorempi lapsi valitti ja hiukan hermostuin siitä. Välillä ruikuttavalta tuntuva äänensävy nirhaa pahaa hermoa enkä jaksaisi millään olla rakentava. Sentään jaksoin vähän yrittää enkä alkanut itse ruikuttaa tai kiukutella, vaikka yritykseni eivät auttaneet. Kuopus on liikuntaa paljon harrastava kouluikäinen, mutta oikeus märinään kuuluu lapsille ja aikuiset saavat märinästä jonkin verran märinöidä, kunhan eivät pilkkaa, nolaa, syyllistä tai muuta vastaavaa.

Liikunnasta, raikkaasta ilmasta ja valosta tuli hyvää oloa. Puolison keittämä kahvi maittoi reissun päälle ja vielä nytkin tuntuu miellyttävältä. Jaksoin jopa käydä suihkussa. Mieli alkoi kelata tuttua nauhaa. Nyt oli hienoa, joten huomenna menen taas ulos kävelemään ja ylihuomenna ja sitä seuraavana. Kaikki muuttuu paremmaksi. Vointi, maha, iho, mieli, kunto. Kaikki. Minusta tulee taas terve ja hyvinvoipa. 

Tunnistan jo tämän ylioptimistisen kelan joka yleensä vie suoraan romahdukseen. En ole onneksi enää pitkään aikaan uskonut siihen, vaan muistuttanut itseäni ottamaan rauhallisesti ja hengittelemään. Jos menen ulos kävelemään huomenna, ylihuomenna ja ylihuomisen huomenna, hyvä homma! Jos en mene, menen seuraavana päivänä tai ennen pitkää kumminkin ja otan siitä kaiken ilon irti. 

Menemättömyys ei tarkoita kaiken hyvän kehityksen lopahtamista tai ikuista tuomiota kärsimykseen ja puolinaiseen elämään. Se ei tarkoita, etten enää koskaan harrasta liikuntaa. Jos en veny tai muuten kykene lähtemään ulos, voin vaikka tanssia tai pelleillä jumppapallolla. Venytellä tai tehdä muutamia etunojapunnerruksia ja kyykkyjä. Veivata kahvakuulaa. Muistaa vaihtaa asentoa tietokoneen äärellä ja heilutella jalkoja. Tai sitten vain hengitellä. Eikä lojuminenkaan ole epäonnistuminen tai ikuinen tuomio, vaan voin mennä seuraavan hetken tullen muitta mutkitta liikuskelemaan.

Olisi ehkä hienoa, jos pienen lenkin teko olisi yhtä juurtunut päivärutiiniin kuin hammaspesut aamuin illoin. Niitä en mieti enkä kyseenalaista, suoritan vain automaattisesti. Kuopus tarjoaa tähän ratkaisuksi koiraa. Mutta ei ei, ei enempää eläviä olentoja vastuulleni nyt, vaikka koirien ystävät sanoisivat mitä koirien depressiota ehkäisevästä voimasta.