Olen ammatillisesti tyhjän päällä juuri nyt ja puolison elätettävä olento. Nuorempi minä uskoi täydelliseen itsenäisyyteen ja yksin pärjäämiseen ja pitäisi tällaista tilannetta pelottavana, turvattomana. Tässä vaiheessa en suostu häpeämään, suremaan tai pelkäämään tätä asiaa. Se on miellyttävää vaihtelua yleiseen häpeän tulvaan.
Hyvinä päivinä ja hetkinä tuntuu, että vielä toivun ja annan hyödyllisen, omaperäisen panokseni yhteiseen pottiin. Huonoimpina hetkinä kehittelen erilaisia onnettomuudelta vaikuttavia kuolintapoja, joista ei koituisi haittaa sivullisille. Ikään kuin kuolemani ei olisi itsessään haitta läheisilleni. Depressio puhuu niin paljon paskaa.
Yöllä, kun lopulta otin riskin ja menin vuoteeseen lojumaan, sanoin päähäni pyrähtäneille ahdistaville ajatuksille: "Ahdistakaa oikein kunnolla. Antakaa mennä! Näyttäkää mahtinne!" Ahdistukset tulivat, sitten menivät. Nukahdin. Tämä ei aina toimi, mutta yritän muistaa yrittää useammin.
Tunteiden hyväksyminen kuuluu toimivana pidettyyn mindfulness-osaston masennuksenhoitotekniikkaan. Minulla on aiheesta kirjallisuuttakin. En jaksa lukea kirjallisuutta, paitsi kaavamaisia dekkareita ja työhön liittyviä kirjoja. Jälkimmäistenkin kohdalla kanittaa usein. Luen pieni pala kerrallaan. Ehkä masennuskirjojakin voisi lukea pieni pala kerrallaan.
Koska kukaan ei pakota, alan nyt tehdä opintoihin liittyviä töitä. Vaatimattomistakin loppuun asti viedyistä töistä tulee hyvää oloa. Yritän joka päivä tehdä jotain, vaikka ruokaa tai tiskikoneen täyttöä ja suihkussa käyntiä, jos en muuhun veny. Pysyy nenä pinnan yläpuolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti