Olen sairastanut jo pitkään depressiota. Se on kuin vuorovesi, joka ei noudata luonnonlakeja. Välillä helpottaa, välillä pahenee. Ahdistus oli poissa hyväsen aikaa, mutta nyt se pusertaa sydäntä ja pakottaa ajatukset juoksemaan satuttavasta asiasta toiseen. Käyn terapiassa, käytän lääkitystä, yritän tehdä parhaani parantuakseni. Joko se ei riitä tai sitten toipuminen on hidasta. Jälkimmäiseen panostan.
Joka päivä onneksi jaksan olla lapsilleni vanhempi. Yritän antaa siitä itselleni kiitosta. Olen ehkä huono puoliso, huono ystävä, huono työntekijä ja opiskelija, huono vapaaehtoisihminen, huono kansalainen, huono asiakas... Mutta vanhempana kelpaan. En ole super, en ole ihmeellinen, mutta olen enimmäkseen olemassa ja jaksan pysähtyä kontaktiin, nähdä lapset.
Depressioni viestittää minulle huonoudesta joka päivä monta kertaa, monta kertaa tekee myös mieli käpristyä häpeästä. Välillä en voi pidättää surkeaa voihkaisua. Päähän nousee kaikenlaisia hävettäviä tuokiokuvia. Silloinkin mokasin. Ja silloin. Miten voi olla noin tökerö. Lapsuudesta lähtien depressio marssittaa mieleeni kuvia häpeällisistä asioista. Järkeni sanoo, ettei tuo ole oikeasti niin hävettävää, mutta tunne puhuu jotain muuta. Tunne haluaisi mennä jonnekin piiloon, lopettaa kaiken toiminnan, koska ei kestä yhtään enempää häpeää. Ja häpeää tulee mistä tahansa toiminnasta. Myös toimimattomuudesta seuraa häpeää.
Ei ihme, että joskus tuntuu siltä, että on hyvä idea lopettaa oleminen. Mutta se ei ole vaihtoehto, koska jaksan olla vanhempi ja vaikka en jaksaisikaan, olen silti. Eikä silloin saa lopettaa olemista tahallaan. Vanhemmuuteen liittyy mielessäni tietty moraalinen imperatiivi, mutta soisin kyllä, etteivät muutkaan joutuisi lopettamaan olemistaan tahallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti