Häpeän katseleminen päin näköä on ehkä vähentänyt häpeäiskuja (tällä erää). Ahdistus ei kuitenkaan ole poistunut. Uskon, että ahdistusta helpottaisi ulkona käveleminen. Sen sijaan istun koneella ja katson kirkasta auringonpaistetta ikkunan takaa. Jokin lintukin siellä sirkuttaa.
Miksi ulkoilu ei aina ole matalan kynnyksen kuntoutusta? Siksi, että ulko-oven kynnys saattaa nousta ylitsepääsemättömäksi. Tiedän, että ulkoilu tekisi hyvää. Uskon siihen myös tunteen tasolla. Aiempien kokemusten perusteella se toimisi. Vatsakin pitää siitä. Mutta en saa kehoani toteuttamaan asiaa. Sen sijaan jumitan ja tunnen, miten kipu korventaa rintalastan tienoilla. Haluan, mutta vuoria liikuttavaa tahtoa ei löydy.
Toisinaan onnistun, kun lupaan, että viiden minuutin kävelyn jälkeen saan kääntyä takaisin. Siitä tulee kymmenen minuuttia ulkoilua, joka on kymmenen minuuttia enemmän kuin jos olisin pysynyt kotona. Onnistumisesta voi palkita itseään kiitoksin ja keittää kahvia. Uhkailu ja kiristäminen eivät auta, lahjontakin on niin ja näin. Helposti saavutettavat tavoitteet ja onnistumisen tuoma positiivinen tunne (ei suorastaan mielihyvä, mutta jonkinlainen huojennus ainakin) ovat toimineet aiemmin. Ehkä niitä voisi kokeilla nytkin.
Joskus tuuletan tai teen pienen voitontanssin, kun olen saavuttanut pienen tavoitteen. Objektiivisesti katsoen on pieni saavutus käydä suihkussa, mutta depressiouniversumissa se on joskus mitalin arvoinen suoritus. Sitä paitsi hulluilla on halvat huvit, kuten minulle jo lapsena kerrottiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti