Joskus terapeutti hymähtää vitsailulleni. Sitten heti kaduttaa. En minä sitä varten siellä käy, että saisin hänet nauramaan. Toisaalta huumori on auttanut asioiden käsittelyä aina ja se on pelastanut henkeni (uskoakseni) monta kertaa. Tai sitten se on edistänyt asioiden välttelyä vuosikausia? Äh, en usko jälkimmäiseen vaihtoehtoon, vaikka depressio kuinka haluaisi tarjota epäonnistumistulkintaa joka asiaan.
Pelottaa mennä vuoteeseen. Jos ajatukset alkavat taas ahdistella? Jos alkaa yskittää? On tuskastuttavaa pyöriä makuusijallaan, kun ajatukset käyvät vihamielisiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti