Kaikki menee suunnitelmieni muk

Mitä ihmettä, otin agomelatiinin ja kävin yöpuulle varttia vaille 11, hoitelin itseni myös ohjattuun sisäliikuntaan 8.30. Työnteko on vasta lämmittelyvaiheessa, vaikka olen ollut hollilla jo tunnin. Hain keskikokoisen tumman kahvin, jos se auttaisi. Haukottelen ankarasti täysistä yöunista huolimatta ja työnteko herättää vastahankaa.

Monesti lukkoon lyödyt suunnitelmat eivät auta, pikemminkin aiheuttavat vastareaktion, kapinan. Pääni vastustaa kaikkea. Pitää vaivihkaisesti suostutella, motivoida ja maanitella. Tekisi välillä mieli heittää hanskat tiskiin päänsä kanssa. Mutta mikä vaihtoehto se on? Mitä sitten tapahtuisi? Jumittuisin ikuisesti ruutujen äärelle tuijottamaan, kun eivät pakottaminen ja patistaminenkaan auta? Olen enemmän kuin hankala pääni ja minulla on muitakin tarpeita kuin ruudun tuijottamisella täytettävät.

Hengitys alkaa muuttua Darth Vaderiksi tähän aikaan vuodesta. Pitäisi ottaa selville, kuka on omalääkärini (se on aina eri ihminen) ja milloin mahtaisin saada ajan allergia-asioita varten. Pitäisi kaivella kaappeja, siellä luultavasti on viimevuotisesta jääneitä nenäsuihkeita ja astmapiippuja, silmätippoja. Pitäisi ja pitäisi. Pitäisi myös ottaa selvää siedätyksestä. Olisi ihanaa päästä eroon jokakeväisistä haitoista. Identiteettini laahaa vieläkin perässä, kun se kuvittelee, että olen allergiaton ja silmälasiton. Se luulee muutenkin ominaisuuksieni olevan suunnilleen samat kuin kolmikymppisenä, jos en ole tarkkana.

Tuntuu varovaisesti siltä, että voisin lukea oikeita kirjoja. Dekkarit eivät ole vale- tai leikkikirjoja, mutta haluaisin välillä lukea jotain, jossa ei ole niin tuttua, selkeää ja turvallista rakennetta kuin suosimissani whodunniteissa. Kirjat ja elokuvat olivat koko lailla elämäni aina vaikeisiin vuosiin asti, joten on masentavaa huomata, etten pysty tarttumaan niihin, kun niistä voi tulla kaikenlaisia tunteita. Joitakin turvallisia hyviä kirjoja on, esimerkiksi Nick Hornbya olen pystynyt lukemaan, samoin hieman Paul Austeria. Lastenhyllyistä olen noukkinut Diana Wynne Jonesia ja Margaret Mahya.

TV-sarjoissa on sama kaava, turvalliset, yleensä eurooppalaiset dekkarit ovat pääasiallinen katseluvalio. Joitakin amerikkalaisiakin hyväksytään, mutta aasialaisia, afrikkalaisia tai australialaisia rikossarjoja ei taida olla juuri tarjollakaan. Vähän muutakaan fiktiota, mitä nyt aussien saippuoita tai draamasarjoja. Jotkin vinksahtaneet brittikomediat sentään toimivat, kuten esim. Coupling ja Green Wing. Uudenlaista kerrontaa suloisesti käyttävä BBC:n Sherlock oli lähes ekstaattinen kokemus. Kun on nähnyt niin paljon kaikkea (tuntuu välillä, että on nähnyt kaiken, kun kaikesta länsimaisesta tarjonnasta on niin helppoa hahmottaa kaavoja), on huimaa tulla yllätetyksi jollain uudella, joka osuu omaan nörttielämään eikä ole itsetarkoituksellista pelleilyä, vaan kauttaaltaan perusteltua sisällön kannalta. Sherlockissa mieltä lämmittää erityisesti miesten ystävyys. Ei tarvitse olla normaali eikä miellyttämisenhaluinen ollakseen jollekulle rakas ystävä. Ainakaan fiktiossa. (Sherlockilaiset filmaavat nyt kolmatta kautta, joskus ensi vuonna pääsee näkemään, miten hyvin mahdottomiksi pullahtaneet odotukset täytetään.)

En tietääkseni ole eroamassa tai tullut jätetyksi pitkään aikaan, mutta melkein satavuotias jazzstandardi After You've Gone eri versioina seuraa minua (haunting olisi englanniksi kuvaava sana, mutten keksi suomalaista vastinetta) vuosikymmenestä toiseen. Löysin pari vuotta sitten sattumalta Fiona Applen version ja ällistyin perinpohjaisesti, koska se on niin vaikuttava. Vahvan äänen huimaava värinä yhdistettynä taitavaan fraseeraukseen ja osuvaan tulkintaan iskee suoraan johonkin hermoon. Palasin tähän tuubivideoon eilen ja tunsin itseni taas kerran ravistelluksi. Kaipaan ilmeisesti noiden tunteiden kanavointia, vaikka teemat eivät ole elämäntilanteen puolesta kai ajankohtaisia.