Biafran opetukset

Triviaalit vaivat, flunssa tällä kertaa, hermostuttavat. Paska-Midas on sitä mieltä, että depikselle tyypillinen itsekeskeisyys on vastenmielistä ja flunssasta hermoilu naurettavaa. Eli riita on pystyssä heti aamusta. Hoivaajan mielestä kannattaa heti yrittää levätä ja hemmotella, että tauti menisi mahdollisimman pian ja pienillä vaurioilla ohi. Ulkona vallitsee harmaa ja kylmä penseys, tavoistani poiketen pysyttelen vuoteessa peiton alla. Lämpöä on hieman.

Tiuskin aamulla kuopukselle, kun hän oli säätänyt kannaltani lievästi harmillista, mutta helposti korjattavaa juttua. Puoliso tiuski jostain muusta syystä. Lapsi näytti myrtyneeltä. Pyysin häntä luokseni, halasin kunnolla ja sanoin, että tästä tulee hyvä ja kiva päivä. Ovelta hän sanoikin jo iloisen kuuloiset hei-heit. Minulla on valtaa tehdä asioita hänelle pahemmaksi, mutta myös paremmaksi. Teen varmaan joka päivä vähemmän viisaita valintoja lasten kohtelussa, mutta joka päivä voin myös korjata virheitäni. 

En jumitu vanhemman roolissa tekemiini mokiin toisin kuin kaikkiin muihin, ikivanhoihinkin, vaan pyrin heti toimimaan niiden korjaamiseksi. Mietin välillä, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että depressio on vanhempaa perua kuin lapseni, vaikka se ensi kertaa ilmeisen invalidisoivasti puhkesi esikoisen jälkeen.

Moni kokemus lasten kanssa eläessä on tuntunut korjaavan omassa lapsuudessa repsottamaan jääneitä asioita. Tietenkään lastenkasvatus ei ole minua, vaan lapsia varten, mutta tämä on miellyttävä sivuvaikutus. Minä jouduin itsenäistymään liian varhain, mutta omien lasteni ei tarvitse. En mene myöskään toiseen ääripäähän, vaan etsin juuri näille persoonille sopivia polkuja. Yritän noudattaa sitä vanhaa neuvoa, ettei kalan lätkäisy nenän eteen riitä, vaan pitää opettaa kalastamaan itse.

Toisaalta jotkin oman lapsuuteni puutteet korostuvat, kun näen, miten omilla lapsillani hurisee. Miksi minä en saanut tarvitsemiani asioita, kysyy sisäinen pikkulapsi enkä voi vastata siihen muuten kuin että elämä on epäreilua. En halua pystyttää noitavainoa ja syyllistää vastuullisia, mutta se täytyy sanoa ääneen yhä uudestaan ja selkeästi: se ei ollut minun syytäni. Se ei johtunut minun huonoudestani tai kelvottomuudestani, vaan hankalista olosuhteista ja muiden tekemistä virheistä, ajankohdan heikosta masennuksen ja neurologisten poikkeavuuksien ymmärryksestä ja muusta sellaisesta.

Lapsena ajattelin 70-luvun tapaan köyhien maiden nälkäänäkeviä lapsia ja koin yhtä aikaa sekä raastavaa empatia-ahdistusta että häpeää siitä, kun tunsin, että minulta muka puuttuisi jotain. Minulla oli vaatteet, vaikka usein risat ja likaiset. Minulla oli katto pään päällä, vaikka sen alla vallitsi kaaos. Minulla oli ruokaa, vaikka sitä oli vaikeaa syödä aistipoikkeavuuksien takia. Minulla oli liikaa vastuuta verrattuna valtaan tai kykyihin ja perusturvallisuuteni perustui siihen, että pystyisin ratkaisemaan omin voimin kaikki pulmat. Mutta oli väärin valittaa sellaisesta, kun on niitä, joilla menee paljon huonommin. Ei ollut oikeutusta tuntea kiukkua tai surua puutteista, piti purra hammasta ja pärjätä. Pärjäsinkin siihen pisteeseen asti, etten enää pärjännyt.