Eilinen meni kokonaan ahdistuksen kourissa enkä pystynyt edistämään työ- tai opintoasioita, vaikka olisi kova tarve ja kiirekin. Lapsuuden flashbackit luullakseni vyöryttivät tunnemössöä esiin ja tuli kaikenlaisia toivottomuuden ja surkeuden oloja. Yleensä on aika eheyttävää, kun nykyhetkessä oman lapsen asiat menevät eri tavalla kuin itsellä ja saan olla tukena siinä, että ne menevät jotenkin fiksusti. Nyt kuitenkin tulin todella väsyneeksi, ärtyneeksi ja ahdistuneeksi.
Katsoin viimeisen osan Pyhiinvaeltajan kuolema -minisarjasta. Sen aloittaminen vaati ponnistusta, koska edellinen jakso päättyi yhden päähenkilön inhottavaan ahdinkoon. Pelkäsin, että sitä näytetään enemmänkin, mutta onneksi pahin esitettiin vain sanallisena kuvailuna henkilöiden dialogissa. Varmuuden vuoksi minulla oli kannettava tietokone sylissä auki, jotta voisin paeta siihen inhottavuuksia. Äänten kuulemista se ei valitettavasti estä. Jostain kidutuskohtauksista nousee mielen pinnalle välillä inhottavia muistikuvia. Ne ovat vain fiktiota, ne ovat vain fiktiota, ne ovat vain fiktiota. (Eikä hokeminen auta.)
Lauantaina kävin ihmisten ilmoilla! Menin mukavaan tapahtumaan hengailemaan ja tapasin pari tuttuakin enkä yhtään murentunut palasiksi. Katselin kuvia ja kuuntelin juttuja. En jutellut kenenkään kanssa pidempään, mutta tapojeni vastaisesti pyysin nimmaria yhteen teokseen ihmiseltä, jonka töistä olen pitänyt kovasti varmaan 30 vuotta. Se oli kiusaannuttavaa, olen todella kömpelö fani. En kuitenkaan tehnyt mitään hävettävää. Kertaalleen olin ahdistua liikaa, kun myyntitilassa oli paksu ilma ja liikaa tungosta. Selvisin siitäkin. Sunnuntaina en jaksanut lähteä uudelleen, vaikka olisi ollut vielä tarjolla mielenkiintoista ohjelmaa.
Muutaman tunnin kuluttua alkaa rento ja mukava tilaisuus, mutta en taida kyetä sinne, koska sosiaalinen pelko vaivaa. Tämä on uutta, ainakaan en muista vastaavaa. Sosiaalisen kanssakäymisen estävä väsymys tai yleinen ahdistus tai depis on ollut tuttua eikä kovin harvinaista viime vuosina, mutta en muista, että angst olisi kohdistunut itse sosiaaliseen kanssakäymiseen.
Takaraivossa nakuttaa, voinko muka hakea mitään duunia, väliakaistakaan, kun olen näin onnettomassa jamassa. Se alkaisi vasta elokuussa, joten aikaa on vielä vetää hakemus poiskin, lohduttelen itseäni.
Urhoollista että olet mennyt ja tehnyt. Ja ilman muuta voit hakea töitä. Kuten sanoit itsekin, aina voi perua, vedoten ihan mihin vaan, vaikka hämäriin "perhesyihin" jotta ei tarvitse potea syyllisyyttä oman maineen pilaamisesta (tai mitä ikinä ne häiriöäänet yrittävätkään ehdotella).
VastaaPoistaToipuminen on aaltoliikettä, ja rai-vos-tut-ta-van hidasta, mutta sitä tapahtuu kuitenkin. Olet jo pitemmällä kuin vielä jokin aika sitten.
Terapia on raskasta, ja siellä tulee kaiveltua menneisyyden multia niin että pölinä käy. Musta on tosi luonnollista että välillä iskee isokin ahdennus sellaisten jälkeen päälle.
Ooh, terapiassa juteltiin tänään työpaikasta ja näyttää siltä, että "en voi hakea" -puolueella on lähinnä fiilisargumentteja, kun "kannattaa hakea" -osastolla on lähinnä järkiargumentteja.
VastaaPoistaJa todella, olen pidempänä ja ehkä siksikin näitä vahvoja flashbackeja ja muuta pukkaa pintaan. Kun pystyn ottamaan niitä vastaan. Näin ainakin positiivisuuteen taipuvainen sisäinen henkilöni tykkää ajatella.