Lapsi sai valtavan huutoraivarin, joka ei ollut loppua lainkaan. Syynä oli ilmeisesti yliväsymyksen tila. Viime vuonna lapsi oli ekaluokkalainen ja raivaroitsi usein. Se oli hirveää. Saatan huonossa vireystilassa olla patologisen ääniherkkä ja kaikki nämä vuodet juuri kuopuksen huuto on viiltänyt hermoja todella pahasti. Eikä se tunnu loppuvan ikinä! Tulee suoranaisia väkivaltaimpulsseja, mutta ne torjutaan jyrkästi. Sitten on hyveellinen olo, mutta saanko kiitosta? Heh, sepä olisikin kipeää, jos lapsen pitäisi kiitellä vanhempaansa siitä, ettei tämä lyö. Mutta mielenkuohunnassa kuuluu marttyyriosastolta ininää, kun kaikkeni yritän ja annan eikä toinen yhtään tule vastaan tai ole kiitollinen. Lopulta lapsi rauhoittui siihen, kun rytmitin hengitystä ja naputtelin jostain mukaan tarttuneita akupisteitä (mitä lie, en noista tiedä mitään). Teen aina saman sarjan, joka kuulemma tuntuu tosi kivalta. Teen samaa rauhoitusta itsellenikin, jos pystyn keskittymään.
Varsinaisesti piti kirjoittaa muistiin eilinen keskustelumme. Juttelimme kiusaamisesta ja siitä, miten joskus vitsailusta voi tulla paha mieli. Toisinaan vitsailijat jopa haluavat, että kohteelle tulee paha mieli. Kerroin, että toisissa perheissä sisarukset tekevät sellaista. Itsellänikin on siitä kokemusta. Lapsesta se oli todella outoa. Miksi ne haluavat, että tulee paha mieli? Yritin jutella asiasta, johon ei ole helppoja vastauksia ja yllytin häntä kyselemään myös kavereiltaan, joilla on sisaruksia. Sitten kysyin, tuleeko hänelle joskus paha mieli, kun me vitsailemme. Hassuttelumme on toisinaan riskaabelia. Lapsi nauraa hekotti. Ei todellakaan. Sanoin, että kannattaa heti kertoa, jos tuntuu epämukavalta tai ikävältä. Kuopus saattaa pitää asioita sisällään eikä välttämättä kerro murheistaan, joten yritän välillä muistuttaa, että saa ja kannattaa puhua.
Koulussa tapahtuu kaikenlaista ja etenkin yksi kaveri vaikuttaa taipuvaiselta manipuloimaan. Kuopus kohtaa manipulointia tässä mitassa ensimmäistä kertaa, joten hän on ihmeissään eikä osaa kyseenalaistaa (minun näkökulmastani) räkeitäkään juttuja. Yritän suomentaa noita asioita ja kertoa, missä kohtaa ihmisten rajat kulkevat ja mitä ei saa talloa. Hänen tapansa kertoa noista kuvioista on viattoman ihmettelevä ja se korventaa sydäntä.
Ei ymmärryksen laajeneminen tärvele viattomuutta, vaan opettaa suojaamaan sitä. Rakentavasti, rakentavasti. Jämäkkä omien rajojen asettaminen on ihan mahdollista oppia jo nuorena, vaikka toiset meistä joutuvat sellaista treenaamaan vielä keski-iässä.
Tunnistan marttyyrivaihteen, hep! Olen joskus sanonut tuon lapselleni ääneenkin; "Minä niin ajattelin että kiva päivä meillä olisi ja tällaisen mukavan jutunkin sulle järjestin" - sitten kuulin mitä sanoin ja iski valtava häpeä. Pyysin anteeksi, ja sain. Kaameita nuo syyllistyskelat.
VastaaPoistaMutta mikä on huippua, on se, että meillä on molemmilla vanhempina ihan valtavasti enemmän annettavaa omille lapsillemme. Esimerkiksi tuo keskustelu jota kuvaat on ihan ihan hirveän hieno, ja siitä saa jälkikasvu vuosikausiksi ilmaa siipiensä alle.
Siis enemmän annettavaa kuin omilla vanhemmillamme, piti sanomani. Se on traagista ettei ole itse saanut sellaisia eväitä, mutta onneksi joku edes saa :)
VastaaPoistaJokainen sukupolvi tekee parhaansa, ei sitä muuta voi.
Meille on itsestäänselvää, että olemme lapsen elämässä, kuuntelemme häntä ja juttelemme mistä vain. Meidän vanhemmillemme ei ihan ollut ja tabuaiheita oli riittämiin, lisäksi piti ainakin mun varoa, etten pahoita äidin mieltä, kun se meni pahaksi niin helposti. Isällä puolestaan saattoi olla jyrkkiä sanoja, vaikka hän oli tasaisempi kuuntelijana. Vaikuttaa siltä, että vaikka on depis, laps ei yritä säästellä. Tähän ainakin pyritään!
VastaaPoistaToi marttyyrijuttu on niin ihana, tai siis "ihana" ja tunnistettava. Niin kuin aikakone johonkin oman lapsuuden hetkeen. Tunnistaminen naurattaa terveesti ja nyt onneksi marttyroinnit hoksaa viimeistään siinä kohtaa, kun niitä tulee suusta ulos ja homman voi heti korjata :-)