Menestyksen hinta

Kävin labrassa antamassa verinäytteen kuin kuka tahansa meistä. En joutunut neuvottelemaan kanssani, vaan varasin ainoan jäljelle jääneen ajan ja hurautin paikalle bussilla. Istuskelin odotustilassa suositellun vartin ajan. Hoitaja oli todella miellyttävä ja nopea, lähdin ulos hymyillen. Arkisten kohtaamisten onnistuminen on nykyisessä mökkihöperöityneessä tilassa merkityksellistä. On mukavaa, kun toinen ei tunnu pitävän omituisena.

Menin aasialaistuotteiden kauppaan ja vaivuin nollatilaan. Kaupassa pystyn yhä siihen, jos tarjolla on riittävän erikoisia tuotteita ja tuolla oli ainakin kiinalaisia, japanilaisia, taiwanilaisia, korealaisia, intialaisiakin. En ajatellut mitään, en tuntenut mitään, otin vain erilaisia tuotteita aistimistani sisään. Katselin niiden värejä, muotoja, nimiä ja käyttötarkoituksia. Nollatilassa tunteiden lisäksi ajantaju katoaa ja muutun jonkinlaiseksi robottikameraksi. Joskus taidenäyttelyssä (yksin) tämä myös onnistuu, samoin kävellessä.

Jostain syystä aina nollailun jälkeen tulee huono omatunto. Ilmeisesti koska se on ajan haaskaamista, en tee silloin järkeviä asioita. Kävely vielä menettelee, kun saan liikuntaa - sehän on järkevää. Mutta kaupassa venyminen! Senkin ajan olisin voinut vaikka hakata tietokonepeliä. Syyllisyydentunne juontanee juurensa lapsuudesta. Menin silloin nollatilaan yhtenään. Istuin portailla ja katsoin korkeasta porrasikkunasta. Siirsin katseen tarkennusta ikkunan sisäpinnasta ulkopintaan ja edelleen ikkunan takana oleviin asioihin ja takaisin. Sitten olin taas myöhässä koulusta tai läksyt jäivät tekemättä tai jäljet siivoamatta tai syömättä tai pyykkäämättä tai käymättä ruokakaupasta ruisleipää... Ja mihin käytin aikani? En mihinkään! En edes ajatellut mitään tietoisesti, tuijotin vain.

Nyt nollailin suunnilleen puolitoista tuntia Aasia-kaupassa ja toisessa eksoottisessa puodissa ja tunsin syyllisyydentunteen nakertavan vatsanpohjalla. En aiheuta mitään haittaa kenellekään, jos kerran viikossa menen nollatilaan. Tai vaikka menisin joka päivä! En tee sitä nykyään seurassa. Miten se voisi haitata minua itseäni? En tiedä, mutta yritän keksiä rationaalista syytä huonolle omalletunnolle eikä sellaista ehkä ole olemassakaan.

Etsin asiaan liittyviä sanoja, vajoaminen ei tunnu oikealta. Ennemminkin astahdan tästä todellisuudesta aivan vieressä, ohuen seinän takana olevaan todellisuuteen.

En usko, että kyse on meditaatiomaisesta tilasta, pikemminkin autistisesta tilasta. Muistan välähdyksenomaisia tilanteita, kun olen saanut huonoa palautetta tyhjästä tuijotuksestani lapsena ja nuorena. Epäilemättä sellainen tuntuu häiritsevältä, kun toinen yhtäkkiä katoaa seinän taa toiseen todellisuuteen, vaikka näköjään on yhä paikalla. Siksi ilmeisesti en olisi saanut olla tilassa.

-------------------------

Menestys tänään oli sitä, että puin heti aamulla päivävaatteet, nautin hyvän aamupalan ja hoidin laboratorioasian. Kävelin hieman auringonpaisteessa, vaikka näppini olivat jäätyä. (Lainasin lämpimät hanskani teinille aamulla, kun hän ei ollut löytää omiaan, vaikka taksi jo odotti.) Kotimatkalla tulin ajatelleeksi, mitä visioita minulla voisi olla alalle X, joka kuuluu hallitsemiini erikoisalueisiin. Ei mitään, tuhahdin. Minulla ei ole mitään annettavaa mihinkään, tuottui jostain aivojen osasta.

Toipumiseen on vielä matkaa. Tuon melko vaatimattoman reissun päälle väsyin niin, etten jaksa huomenna matkustaa toiseen kaupunkiin kokoustamaan kiinnostavasta ja antoisasta asiasta, jossa voisi olla tulevaisuuden järkevää työtä. Ehkä on parempikin olla viemättä depressiotaan sinne haisemaan. Toki sitten menetän lopullisesti ja ikuisesti kaikki mahdollisuudet eikä minusta enää koskaan voi tulla mitään, jos koskaan olen ollutkaan.

Noin, kun kirjoitin sen tuohon, voin mennä rauhassa nukkumaan ajatellen sinisiä nolla-ajatuksia.